torstai 1. syyskuuta 2016

Kuulumisia

Onkohan muilla blogia kirjoittavilla äideillä enemmän tunteja vuorokaudessa? Miten tuntuu, että koko ajan teen jotain ja silti en ehdi mitään? Ainakaan kirjoittamaan blogia. Lapset eivät nuku ikinä yhtä aikaa ja aina on jotain pientä kotihommaa. Tai sitten kun illan vapaahetki koittaa, olen niin väsynyt että käytän sen mieluummin nukkumiseen kuin kirjoittamiseen.

Oli miten oli, nyt vihdoin koitti sopiva hetki istahtaa koneen kanssa alas (inhoan kirjoittaa puhelimella, läppäri sen olla pitää). Viime tekstistä on näköjään vierähtänyt jo yli kolme kuukautta. Tiedän, että on kurjaa yhtäkkiä vain "kadota" kuukausiksi, mutta siitä huolimatta haluan pitää itselläni vapauden välillä ottaa taukoa blogista tuntematta paineita kirjoittamiseen. Toivottavasti kukaan seuraajista ei ole ollut huolissaan!


Mitä meille sitten kuuluu? Mistähän sitä aloittaisi? Veikka kasvaa ja oppii uusia juttuja hurjaa vauhtia. Ukon silmälasit korjautettiin noin viisi kertaa kunnes saimme silmälääkäriltä vapautuksen niiden käytöstä. Puheterapiassa on hyödynnetty OPT-menetelmää ahkerasti ja pari uutta sanaakin olemme saaneet kuulla. Ensi viikolla menemme M:n kanssa taas vammaispalvelun järjestämälle viittomakurssille. Uudet viittomat tulevat tarpeeseen, sillä viittominen on edelleen pääasiallinen kommunikointikeino Ukon kanssa.

Ajoittain olemme olleet helisemässä kaikenlaisen pöllöilyn takia ja toisaalta Ukko välillä taas yllättää superfiksulla käytöksellään ja hoksaavaisuudellaan. Hiljattain kävimme Hoplopissa ja sen jälkeen kaupungilla syömässä ja vielä jälkkärileivoksella kahvilassa. Meillä ei ollut edes rattaita mukana ja kaikki sujui tosi hyvin.


Kesän olemme pysytelleet aika lailla kotosalla. Olemme ulkoilleet paljon ja syöneet hyvin. Nykyään muuten ruuanlaittokin on mielekkäämpää kun Ukko syö melkein mitä vaan. Kesäkuussa kävimme viime vuoden tavoin ihanan down-ipanaporukan kanssa leireilemässä ja juhannuksena Lievestuoreella Nokkakiven huvipuistossa, joka on aivan ihana kohde pienille lapsille.


Siinä meidän viime aikojen kuulumiset pähkinänkuoressa. Kesän ajan olemme saaneet olla onneksi suhteellisen terveinä mutta tällä viikolla molemmat pojat ovat olleet nuhaisia ja tiistain ja keskiviikon välisenä yönä vanha tuttumme laryngiitti teki paluun pitkästä aikaa. Hieman pelottaa, että ensi talvi on sairasteluiden suhteen toisinto viime vuodesta, mutta eipä se auta kun vain toivoa parasta ja jälleen kerran muistuttaa itseään ettei etukäteen murehtiminen kannata.

Mutta nyt hyvää yötä ja kuulemisiin taas! Tällä kertaa toivottavasti vähän nopeammin kuin kolmen kuukauden päästä...


tiistai 17. toukokuuta 2016

Silmälasit

Saimme Ukon silmälasit viime viikolla ja rehellisesti sanottuna minua vähän epäilyttää. Emme ehtineet kunnolla edes liikkeen ovesta ulos, kun lasit jo lensivät vauhdilla katuun ja toiseen linssiin jäi jälki. Seuraavaksi menimme kauppaan, ja lasit lensivät kaupan pihalle. Sen jälkeen päätin, että lasien käyttöä harjoitellaan toistaiseksi vain sisällä. Ja varmaan hankimme niihin narun, josta lasit jäävät heittäessä kaulaan roikkumaan.


Lasit näyttävät ihan kivalta, mutta ne eivät oikein istu päähän. Ehtivätköhän ne jo vääntyä Ukon käsittelyssä? Meidän täytyy vielä käydä säädättämässä niitä optikolla. Voihan se olla, että Ukko pitäisi niitä mieluummin, elleivät ne koko ajan valuisi häiritsevästi alaspäin.

tiistai 26. huhtikuuta 2016

Sadepäivän puuhaa - taikataikina

Tänään on satanut aamusta asti, enkä todellakaan ole niitä äitejä, jotka ulkoilevat lasten kanssa säässä kuin säässä. Oikeasti Ukolla olisi ollut tänään päiväkotipäivä, mutta viime keskiviikkona iskeneen noroviruksen takia päätin pitää sen vielä kotona kaiken varalta.

Täynnä virtaa olevan kolmevuotiaan kanssa on pakko keksiä jotain järkevää tekemistä, kun energiaa ei pääse purkamaan ulos. Junaratoja ja legohökkeleitä ei jaksa rakentaa loputtomiin enkä halua että lapsi katsoo liikaa telkkariakaan. Varsinkin kun viime viikolla sairastaessamme katsoimme sitä tuntitolkulla. Jostakin minulle tuli mieleen omasta lapsuudesta tuttu taikataikina.

Taikinan tein tällä ohjeella:

3 dl vehnäjauhoja
1,5 dl suolaa
1,5 dl vettä
1 rkl öljyä



Ukko oli ihan täpinöissään jo taikinan tekemisestä. Se haki kiireesti itselleen lusikan; Nyt maistetaan! No, ei sitten maistettu, mutta muovailtiin kuitenkin innokkaasti. Paistettavaksi päätyi erilaisia "leivonnaisia", mukaan lukien Ukon tekemä patonki.


Pitkon ja rinkelin voitelin ennen paistamista kananmunalla. Sitten paistoin leivonnaisiamme 125 asteessa tunnin ajan. Niistä tuli tosi hienoja!

Blogger heittää kuvan jostain syystä ylösalaisin, mutta ei se tässä onneksi kauheasti haittaa.
Valmiita tuotoksia voi tietenkin myös maalata. Minulla lojuu kaapissa iso paketti käyttämättömiä akryylivärejä, ruisleivästä ainakin pitää tehdä ruskea. Lisäksi pitkoon pitää keksiä jotain valkoista "raesokeriksi". Ajattelin tehdä taikataikinasta joku päivä muutakin täydennystä Ukon leikkiruokiin. Halpaa ja hauskaa sadepäivän puuhastelua, jossa vain mielikuvitus on rajana!

sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

Hyvin meni! Vai menikö?

En ole vähään aikaan ehtinyt taas kirjoitella. Elämä on tällä hetkellä aika hektistä, mutta pääosin kuitenkin nautin siitä. Ukolla on ollut jonkin aikaa hiukan hankala vaihe päällä. Lyömistä ja tavaroiden heittelyä on esiintynyt viime aikoina taas harmittavan paljon, eikä siihen tunnu auttavan oikein mikään. Vaiheen ohimenoa odotellessa siis...

Erästä vertaispalstan keskustelua luettuani aloin miettiä elämäämme tällä hetkellä. Tulin siihen tulokseen, että kaikkeen ilmeisesti tottuu ja elämään kehitysvammaisen lapsen kanssa turtuu siten, että kaikesta ylimääräisestä sähellyksestä tulee ajan mittaan "normaalia". Hyvänä esimerkkinä tästä on toissapäiväinen kauppareissumme. Lähdin uhkarohkeasti pitkästä aikaa Ukon kanssa kahdestaan kauppaan. Ajattelin, että täytyyhän sitä joskus ottaa mukaan, jotta se oppisi olemaan ihmisten ilmoilla.

Kauppareissun jälkeen olin iloinen. Kaikki meni tosi hyvin! Mutta sitten aloin ajatella tarkemmin. Ukko löi minua kaupassa kaksi kertaa, ja sylkeä päristi tervehtimään tulleen vieraan naisen päälle. Heipat vilkutellaan lähestulkoon jokaiselle vastaantulijalle (kuulostaa hauskalta, mutta ajan mittaan se on rasittavaa). Parkkipaikalla on silkkaa venäläistä rulettia päästää irti Ukon kädestä. Silti minun on joskus pakko tehdä niin esimerkiksi kaivaakseni kolikon kassista ostoskärryjä varten. Bonuksena vielä autossa pipot ja hanskat lentelivät mennen tullen minne sattuivat. Ja edelleen olen sitä mieltä, että meni ainakin - jossei hyvin - niin ihan kivasti (se päristely kyllä oli tosi ikävää).

Välillä silti mietin, miten kauan pystyn käymään kaupassa Ukon kanssa kahdestaan. Minulla on nyt jo vaikeuksia nostaa sitä ostoskärryyn, varsinkin jos se ei itse myötäile yhtään. Ukko on jo niin pitkä, minun pitää nostaa se tosi korkealle saadakseni se kärryn penkkiin. Olemme pari kertaa käyneet kaupassa ilman kärryä, mutta se on niin vauhdikasta toimintaa, että siihen tarvitaan kaksi aikuista. Tiedän kyllä, että aikanaan homma varmasti alkaa sujua. Jutun juju onkin siinä, miten kauan aikaa se ottaa. Ja tällä hetkellä minusta tuntuu, että haastavin aika on meillä vasta alkamassa.


En tiedä minkälaista tavallisen kolmevuotiaan kanssa on käydä kaupassa. Ei sekään varmasti aina helppoa ole, mutta en usko, että ihan tällaista sentään. Tämä on kuitenkin sitä meidän "tavallista", halusimme tai emme. Hetkittäin siihen väsyy ja turhautuu kovastikin, mutta tietenkään en koko ajan vello hankaluudessa. Suurimman osan ajasta meillä on sitä paitsi ihan mukavaa. Tällä hetkellä nautimme kovasti ihanasta keväästä, ulkoilusta ja ystävien tapaamisesta.


P.S. Tänään aiomme tehdä jotain aika extremeä; päiväunien jälkeen menemme Rossoon syömään koko porukalla. Ihan vaan siitä ilosta, että Ukkokin nykyään syö oikeaa ruokaa.

keskiviikko 6. huhtikuuta 2016

Väriä elämään

Tein heräteoston. Bongasin paikkakuntamme Facebook-kirppikseltä hienon vanhan keltaisen puusohvan. Se oli myynnissä ihan meidän lähellämme, ja mittojensa puolesta se sopi aivan täydellisesti ruokapöytämme kanssa yhteen, joten en voinut vastustaa kiusausta.

Pöytäämme alun perin kuuluvista tuoleista osa on rikki, ja olen jo kauan etsinyt vanhoja pinnatuoleja niiden tilalle. Minulla on kolme musta-ruskeaa ja yksi valkoinen, joka on ihan rimpula. Kuten kuvasta näkyy, kyseessä on aikamoisen sekalainen seurakunta; tuolit eivät sopineet keskenään lainkaan yhteen.


Ihastuin sohvaan ensisilmäyksellä, keltainen väri on ihana ja piristää koko huonetta. Sohva on peräisin kai 50- tai 60-luvulta ja luultavasti Lahdessa valmistettu. Se on levitettävä ja mikä parasta, kannen alla on säilytystilaa. Ehkä alan säilyttää siellä lastenvaatteita, jotka odottavat kirpputorille tai Veikan käyttöön pääsyä.

Tarkoituksena on hankkia sohvalle vielä jonkilainen pehmuste. Ajattelin ensin räsymattoa, mutta riittävän kapeaa mattoa tuntuu olevan vaikea löytää. Ostan varmaan palan vaahtomuovia ja ompelen siihen päälle jonkun kivan kankaan. Esimerkiksi Marimekon räsymatto-kangas voisi sopia tähän tarkoitukseen hyvin. Ehkä hankin myös muutaman tyynyn, niin sittenhän sohvalla voi ottaa vaikka päikkärit.

Jalkojen pehmustetarrat täytyy vielä vaihtaa vähän pienempiin.
Olen tosi tyytyväinen hankintaani. Eivät kaikki heräteostokset todellakaan ole turhia. Ruokapöytä näyttää nyt niin paljon paremmalta kuin ennen!


perjantai 1. huhtikuuta 2016

Talvisia hääkuvia

Vaikka meillä ei varsinaista hääjuhlaa ollutkaan, halusin silti meistä kunnon hääkuvat. Kuvat ovat ihana muisto tärkeästä elämäntapahtumasta, ja niitä on mukava katsella ja muistella juhlapäiväämme. M:n valokuvausta harrastava ystävä otti meistä kuvia sekä sisällä että ulkona. Epäröin ensin kuvien ottamista ulkona talvisäässä ohuessa mekossa. Lopulta kuitenkin ehdottomat suosikkini valikoituivat ulkona otetuista kuvista, ja niistä muutaman haluan jakaa nyt kanssanne.

Ihan meidän lähellä on pitkä suora tie keskellä metsää, jossa sai tosi kivan taustan kuville. Tiepätkällä kulkee tosi harvoin autoja, mutta tietenkin juuri silloin kun olimme ottamassa kuvia, ihan melkein viereen tuli työmiehiä kaivamaan jotain ojaa. No, onneksi kaivuri ja kuorma-auto jäivät eteemme eikä taakse, ja saimme hyviä kuvia pienestä häiriöstä huolimatta.


Tämä on minun lempparikuva!

Tämä on ainut kuva, missä katsomme kameraan, ja varmaan sen takia äitini suosikki.

Otimme kuvia myös Päijänteen jäällä. Näissäkin kuvissa tausta on oikeastaan aika kiva, vaikka rannan puissa ei ollutkaan lunta.




Nyt sitten pitäisi vielä päättää, mitä kuvia ja missä koossa kehittäisi. Ajatuksena on, että teettäisin kolmannesta kuvasta vähän isomman taulun makuuhuoneeseen ja ensimmäisen voisi kehystää vähän pienempänä olohuoneeseen. Olkkariin olen suunnitellut jo pitkään sellaista kuvakollaasia, jossa olisi erilaisissa kehyksissä paljon pieniä kuvia perheestämme, niin hääkuva sopisi siihen tietenkin tosi kivasti. Kun vielä saisi joku ilta istua rauhassa koneelle tekemään kuvatilausta!

tiistai 29. maaliskuuta 2016

Hyviä ja huonoja uutisia

Ensin ne hyvät uutiset; olimme tänään Ukon kanssa vuosittaisessa sydänkontrollissa ja kaikki näytti niin hyvältä, että seuraava kontrollikäynti on vasta vuonna 2018. Sydämessä on vielä pieni avoin valtimotiehyt, mutta se on niin merkityksetön, ettei haittaa Ukon elämää millään lailla. 


Sitten ne huonot uutiset. Tai hyvien sydänuutisten rinnalla ne ovat oikeastaan vain "huonoja". Ukko saa silmälasit. Tiedän varsin hyvin, että se on aika pikkujuttu, mutta silti minua ottaa päähän. Olen kyllä tietoinen, että hyvin suuri osa downeista tarvitsee jossain vaiheessa lasit, mutta että näin pienenä!

Olen aivan varma, että lasien päässä pysyminen tulee olemaan ongelma. Varsinkin kun kyse ei ole siitä, että Ukon näkö olisi mitenkään erityisen huono. Ukolla on hajataittoa, mutta ei niin voimakkaasti, että pelkästään sen takia olisi tarvittu laseja. Kun siihen lisätään toisen silmän karsastus katsetta tarkentaessa, niin lääkäri katsoi parhaaksi määrätä lasit ainakin toistaiseksi.

Harmittaa. Ikään kuin viime aikoina ei olisi ollut riittävästi kaikenlaista sählinkiä ja sairastelua muutenkin. Mutta tälläkin kertaa pyrin olemaan murehtimatta liikoja etukäteen (kuten nykyään hyvin usein, jotta säilyisin järjissäni), sekä laittamaan asiat oikeisiin mittasuhteisiin. Ei se maailma tähän kaadu.