lauantai 27. huhtikuuta 2013

Ajatuksia

En ole vielä montaa päivää ehtinyt kirjoittaa tätä blogia, mutta olen jo huomannut että taisi tämä tosissaan olla hyvä idea. Blogin pitäminen verrattuna päiväkirjan kirjoittamiseen on ihan erilaista. Päiväkirjaan kirjoittaessa lähden tosi helposti märehtimään vain elämän huonoja puolia. Ja mikäs siinä, onhan niitäkin jollain tavalla käsiteltävä, mutta en halua tehdä tästä blogista mitään negatiivisten ajatusten kaatopaikkaa. Julkisesti luettavaksi tarkoitetun tekstin kirjoittaminen pakottaa miettimään asioita monelta kantilta. Blogin kirjoittaminen siis saa minut miettimään asioiden hyviä puolia, mikä ei ole ollenkaan huono juttu.

Nyt kun pikku-ukko on jo lähes neljän kuukauden ikäinen, pystyn päivä päivältä enemmän näkemään elämässä pieniä (ja suurempiakin!) ilonaiheita. Pikku-ukon downin syndrooma ja alun terveysongelmat olivat minulle todella kova paikka. Jos olisin aloittanut kirjoittamisen heti ukon syntymän jälkeen, olisi blogi saanut varmasti huomattavasti synkempiä sävyjä. Alkujärkytyksen keskellä ajatukseni olivat välillä niin karuja ja ahdistavia, että niiden on syytä jäädäkin minun, M:n ja päiväkirjani välisiksi. Päivät pojan syntymän jälkeen olivat kuin pahaa unta, enkä mielelläni vieläkään muistele niitä. Pikku-ukon syntymätarinan kirjoittaminen tänne blogiin tuntui hirmu vaikealta, mutta ehkä jollain lailla terapeuttiseltakin. Ja kuitenkin se on vain pintaraapaisu tapahtumista ja tunteista joita tuona aikana koin. Toivon että jonain päivänä pystyn muistelemaan noita hetkiä ihan neutraalisti ilman sen suurempia tunnekuohuja. Oikeastaan olen kyllä ihan varma, että se päivä vielä tulee, mutta ihan vielä en ole niin sujut tämän kaiken kanssa.

Ahdistuksesta selviämiseen on parhaiten auttanut se kun on saanut tutustua tuohon ihanaan pikkutyyppiin joka meille on suotu. Downin syndrooma ei tietenkään katoa mihinkään, mutta se ei enää ole jatkuvasti päällimmäisenä ajatuksissa kun saa touhuta päivät vauvan kanssa ihan tavallisia vauvajuttuja.  Myös vertaistuki on osoittautunut ihan huippujutuksi, siitä lupaan kirjoittaa myöhemmin lisää. Viimeisenä vaan ei vähäisimpänä on mainittava lähipiiriltä saatu tuki. Ja erityisesti M, peruskallioni ansaitsisi suorastaan kunniamaininnan! En osaa sanoin kuvailla miten onnellinen olen kun vierellä on M:n kaltainen ihminen. Toivottavasti olen itsekin osannut olla hänelle tukena ja olkapäänä tarvittaessa. Pikku-ukolla on kyllä varmasti maailman paras isä. <3

Tämä kuva ei ole laadultaan kummoinen, mutta minua se jotenkin koskettaa. Pikku-ukko on siinä isänsä sylissä, ja kuvasta välittyy niin ihanasti ilo ja liike, että halusin sen laittaa tähän vielä lopuksi.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti