maanantai 1. heinäkuuta 2013

Mietteliäs päivä

Olen tänään taas miettinyt pikku-ukon downin syndroomaa. Minulla on ollut jo puoli vuotta aikaa sulatella asiaa, mutta siitä huolimatta en vieläkään voi sanoa olevani täysin sinut asian kanssa. Eikä tätä pidä ymmärtää väärin, tottakai hyväksyn lapseni juuri sellaisena kuin hän on ja olen ihan mielettömän rakastunut tuohon pikku-ukkoon, mutten saa silti mielestäni ajatusta, että tämä on väärin. Nimittäin se, ettei minun lapseni saanut syntyä tähän maailmaan samoin eväin kuin muutkin. Välillä tulee hirmu haikea olo kun katson ukkoa ja muita lapsia ja tiedän ettei ukolla tule ikinä olemaan samoja mahdollisuuksia elämässään kuin muilla. Se tuntuu niin kovin epäreilulta.

Kaupassa katson muita äitejä tavallisten lastensa kanssa, ja mietin ymmärtäväkö he edes olla kiitollisia siitä mitä ovat saaneet. Terveys ja "normaalius" taitavat olla niin itsestäänselvyyksiä, ettei niitä mieti ennen kuin vamma tai sairaus sattuu omalle kohdalle. Toivottavasti kukaan ei nyt hermostu näistä ajatuksistani, sillä ne ovat nimenomaan vain yhden, lapsensa kehitysvammaa päässään prosessoivan äidin ajatuksia. Enkä minä ole mikään toisia moittimaan, sillä yhtälailla minäkin raskausaikana oletin saavani tavallisen synnytyksen jälkeen syliini tavallisen, terveen vauvan.

Tämä on kai niitä ajatuksia, joita kaikkien erityislasten äitien on mielessään käytävä läpi. Haluaisin todella olla jo hyväksynyt tämän asian, mutta kun en vaan ole. Pitkä matka on kuljettu puolessa vuodessa ukon syntymästä tähän hetkeen ja alun tuska ja ahdistus ovat suurimmaksi osaksi onneksi hälvenneet jo pois. Mutta ajoittain jokin epämiellyttävä tunne nostaa päätään. En halua sanoa että se tunne olisi katkeruus, sillä en ole katkera. Mutta jotain sukua katkeruudelle tuo tunne on, enkä haluaisi sitä joutua tuntemaan.

Muistan kun joskus alkuvaiheessa sanoin M:lle, että toivoisin ajan hyppäävän puolikin vuotta eteenpäin, sillä tiesin, että vaikka siinä hetkessä kaikki tuntui pahalta niin ajan myötä varmasti helpottaa. Olin silloin oikeassa ja toivon hartaasti, että sama pätee edelleen. Äitinä oloon varmasti liittyy aina huolta omasta lapsesta, mutta ehkä puolen vuoden tai vuoden kuluttua olen sentään hyväksynyt tämän downin syndrooma -asian. Ainakin toivon niin.

Pikkurakas, kiitos kun tulit elämäämme meitä opettamaan!

6 kommenttia:

  1. Ikävää,ettei kommentointi onnistu matkapuhelimella :/
    No,joku kommentoi edellisessä postauksessa tavastasi kirjoittaa. Kirjoitustapasi on tosiaan kiva! Tämä kirjoitus sai kyyneleet silmiini,koska se tosiaan on epäreilua, että kaikki lapset eivät voi syntyä terveinä. Raskaat ajatukset valtaavat varmasti mielesi silloin tällöin,enkä voi oikeastaan muuta kuin toivottaa sinulle voimia aikaanvievään asian prosessointiin. Jaksathan kuitenkin kirjoittaa ajatuksistasi, me lukijat olemme täällä odottamassa!
    Marika

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi! Tosiaan uuteen, odottamattomaan tilanteeseen sopeutuminen vie kyllä aikaa, mutta onneksi suurin osa ajasta meillä ollaan ihan positiivisella mielellä. :) Silti haluan olla rehellinen ja kirjoittaa näistä synkemmistäkin ajatuksista, kun niitä väistämättä elämään kuuluu.

      Poista
  2. Voi että, sait mut vuotamaan kyyneliä tekstilläsi :/

    Mutta sen sanon, että vaikka terveen lapsen synnytin, ei mikään ole itsestään selvää. Ei mikään. Äitiys on uusi juttu oli vauva terve, normaali tai erilainen. Äitiys puhuttaa, askarruttaa, mietityttää ja saa päässä vellomaan paljon ajatuksia. Jaksamisesta onnellisuuteen.

    Jos et tuntisi noin kuin tunnet, en pitäisi sitä normaalina. Jos et sanoisi edelleen sulattelevasi asiaa, ei se olisi oikein. Miten voit koskaan oppia elämään asian kanssa jos et mieti sitä ja jaa tuntemuksiasi muiden kanssa. Asian poissulkeminen ei nimittäin tarkoittaisi sitä, että olisit täysin sinut asian kanssa :)

    Se miten mä nään tekstiesi perusteella, suhtaudut erilaisuuteen paljon paremmin mitä moinen yllätys voisi tuoda tullessaan. On täysin eriasia kuulla saavansa erilaisen vauvan, kuin vastaanottaa sellainen tietämättä.

    Toivotan teille kaikkea hyvää ja jaksamista, voimia ja ihanaa elämää. Ja jään toki seurailemaan teidän erilaista elämää niiden kaikkien tavallisten vastapainoksi :)

    -Sonja (http://babiator.blogspot.fi/)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanasta kommentista, joka muuten sai puolestaan mun silmänurkat kostumaan (tämä äitiys on tuonut ihan uudenlaista herkkyyttä muhun). Elämä tuo tullessaan odottamattomia juttuja ja tilanteita, joihin ei ikinä olisi kuvitellut joutuvansa. Ja jos vaihtoehtoina on jäädä rypemään omaan suruunsa ja katkeroitua, tai nostaa pää pystyyn ja nähdä asioiden hyvät puolet (ja oppia paljon elämästä ja omasta itsestään), niin todellakin valitsen mieluiten sen jälkimmäisen vaihtoehdon!
      p.s. Tulipa vähän rönsyilevä vastaus :D

      Poista
  3. Hei! Löysin blogiisi juurikin downin syndrooman kautta. Voi miten samanlaisia ajatuksia puet sanoiksi. Meillä on kaksi lasta ja kumpikaan ei ole saanut olla "terve". Nuorempi, nyt 3kk on down. Voisitko laittaa s-posti osoitteesi? Olisi mukava vaihtaa edes jokunen sana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei, kurkkaa tuohon sivupalkkiin, sieltä löydät sähköpostiosoitteen :)

      Poista