perjantai 29. marraskuuta 2013

Erityisneuvolapalaveri

Tänään meillä oli ensimmäinen virallinen erityisneuvolapalaveri. Paikalla oli lääkäri, fysioterapeutti, puheterapeutti, toimintaterapeutti, psykologi ja palveluohjaaja. Siis aika paljon väkeä, joiden läsnäoloa Ukko kunnioitti nukkumalla koko keskustelun ajan. Tässä pääjutut, mitä palaverissa sovittiin:

  •  Saamme kaupungilta maksusitoumuksen kuudeksi kerraksi yksityiselle puheterapeutille
  •  Fysioterapia pyritään myös siirtämään yksityiselle puolelle joko Kelan tai kaupungin maksamana
  • Toimintaterapiaa ei vielä näin pienenä aloiteta
  • Joulukuussa tapaamme vielä uudestaan lääkärin uuden C-lausunnon tekoa varten
  • Joulukuussa tapaamme myös palveluohjaajan, joka tekee meille palvelusuunnitelman ja käsittääkseni myös valmistelee erityishuolto-ohjelman vammaispalvelujohtajalle hyväksyttäväksi
  • Myös päivähoitokuvioista keskusteltiin, mutta niiden aika ei onneksi ole ihan vielä

Siinä siis lyhyesti tämänpäiväiset jutut. Jotenkin vähän harmittaa, että taas täytyy alkaa rustaamaan uutta vammaistukihakemusta, vaikka meille juuri syksyllä myönnettiin alin tuki kahdeksi vuodeksi. Mutta jotta voisi saada terapiat Kelan kustantamana, niin sitä varten on saatava korotettua vammaistukea. Minä en kyllä usko, että se mitenkään onnistuu vielä, mutta kai se on kuitenkin yritettävä. Ja jos korotettua tukea ei tipu, niin sitten (toivottavasti) saamme kaupungin maksusitoumuksen yksityiselle fysioterapeutille. Harmittaa, sillä meidän tämänhetkinen kaupungin fysioterapeutti on tosi mukava, mutta kun hänellä ei ole aikaa eikä resursseja niin tiivistahtiseen terapiaan, mitä Ukko tarvitsisi. Siksi siis koko tämä C-lausunto-hakemus-rumba alkaa taas alusta.

Ärsyttävää kun juuri kun tuntui että asiat olisivat olleet järjestyksessä edes vähäksi aikaa, niin taas on luvassa paperinpyöritystä. Ihan typerää, että Kelan terapiat ovat sidoksissa vammaistuen tasoon. Kyllä meille riittäisi ihan hyvin alinkin vammaistuki, mutta kun silloin ei saa niitä terapioita, joista sitten taas olisi Ukolle ihan oikeasti hyötyä. Pelkään, tai oikeastaan olen ihan varma, ettemme saa korotettua tukea, vaikka sitä hakisinkin. Ja sitten, jos ja kun Kela ei maksa fysioterapiaa, niin olemme kaupungin maksusitoumuksen varassa. Ja siinä taas pelkään sitä, että kaupunki yhtäkkiä päättääkin säästää, emmekä loppujen lopuksi pääsekään ollenkaan fysioterapiaan.

Mitä tähän nyt voisi vielä sanoa? Tää on niin tätä... Siis juuri sitä, mihin kukaan ei kuvittele joutuvansa, kun odottaa vaan ihanaa pientä vauvaa, jonka kanssa voi touhuta kaikkea kivaa. Aargh. Päätäkin särkee.

Tässä nyt kuitenkin vielä loppukevennys, Ukko kaupassa hienosti istumassa ostoskärryn penkissä! Onneksi on näitä kivojakin juttuja, jotka pelastaa huononkin päivän.


 

keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Huippupäivä

Otsikosta varmaan voi päätellä, että tämänpäiväinen korvalääkäri ja kuulontutkimus menivät tosi hyvin. Tällä kertaa lääkäri näki vähän paremmin Ukon korviin kuin viime kerralla, ja korvat olivat ihan siistit ja tärykalvot liikkuivat niinkuin pitääkin. Lisäksi Ukko antoi lääkärin katsoa korviin ihan kiltisti, eikä viime kerran kaltaisesta itkuraivarista ollut tietoakaan. Äidin reipas pieni poika!

Olin mielessäni kuvitellut, että kuulontutkimus tehtäisiin nyt samoin kuin joskus viime keväänä (silloin Ukon päähän liimattiin elektrodeja jotka mittaavat aivojen vasteen kun korvaan johdetaan ääntä, eli itse tutkittavan ei tarvitse tehdä muuta kuin olla hetki hiljaa paikallaan). Sen sijaan tutkimus päätettiin tehdä siten, että Ukko istui sylissäni kirjaa katselemassa, ja molemmin puolin olevista kaiuttimista kuului erilaisia ääniä, joihin Ukon oli tarkoitus reagoida. Olin aluksi vähän kauhuissani, sillä olen kotona huomannut että keskittyessään johonkin mielenkiintoiseen tekemiseen Ukko ei välttämättä reagoi mitenkään, vaikka pitäisin miten ihmeellisiä ääniä. Ja kuitenkin se ihan selvästi mielestäni kuulee pienetkin äänet. Ei Ukko ollut kaikkia ääniä tutkimuksessa kuulevinaankaan, mutta ilmeisesti kuitenkin riittävästi, sillä tutkimuksessa ei lääkärin sanojen mukaan todettu kuulonalenemaa.


Kaikkein tarkimmin Ukko kuunteli kaiuttimista kuuluvaa puhetta ja toiseksi tarkimmin musiikkia. Muut äänet eivät olleet ihan niin mielenkiintoisia. Ei sitä kukaan sen kummemmin kommentoinut, mutta minun mielestäni se on hyvä asia sillä luulisi sen olevan tärkeää, että ihmisen puhe kiinnostaa lasta enemmän kuin esimerkiksi koiran haukunta tai joku satunnainen piipitys.
 

Olen tosi helpottunut, koska oikeasti pelkäsin Ukon korvissa olevan jotain vikaa. Tämä siksi, että se on koko syksyn ollut vähän tukkoisen oloinen, ja kuulin että joskus pelkkä rohina voi olla korvatulehduksen/liimakorvan oire. Tämän päivän perusteella meille ei siis onneksi enää tullut jatkokäyntejä tai seurantaa korvapolilla, mutta jos joskus epäilen Ukolla korvatulehdusta tms. niin kuulemma silloin on pyydettävä terveyskeskuksesta suoraan lähete keskussairaalaan. Ukolla kun on down-lapsille tyypillisesti hyvin pienet korvakäytävät, joihin ei tavallisilla terveyskeskusvehkeillä näe. Voi kunpa säästyisimme korvavaivoilta ihan kokonaan!

Lääkärireissun lisäksi kävimme tänään vähän ostoksilla. Uskalsin ensimmäistä kertaa laittaa Ukon ostoskärryjen istuimeen ja se pysyi siinä hienosti. Harmi kun ei ollut kameraa eikä puhelinta mukana, niin en saanut kuvaa. Mutta voitte varmaan kuvitella miten innoissaan Ukko oli ihka uudesta kokemuksestaan. Näkeehän ostoskärryn istuimesta paljon enemmän mielenkiintoisia asioita, kuin kärryyn nostetusta turvakaukalosta. Ja tietenkin minä olin taas kerran tosi ylpeä taitavasta pikku-Ukosta.

Löysin kirppikseltä Ukolle hienon paidan ja housut. Ne ovat kyllä vielä aivan liian suuria, mutta onpahan sitten jotain jo valmiiksi varastossa. Lisäksi ostin tällaiset ihan käyttämättömät tumput:


Blogger heitti kuvan näköjään väärinpäin, mutta eipä se tässä onneksi haittaa. Muitten juttujen lisäksi ostin Ukolle tonttulakin. Kaupassa oli jäljellä yksi ainoa oikean kokoinen lakki meille. Ja nyt kun mietin tätä päivää niin meillähän on mennyt tänään kaikki ihan putkeen. Aamulla näytti hetken aikaa huonolta kun myöhästyimme lääkäristä koska auton oven lukko oli jäässä, mutta sekään ei loppujen lopuksi haitannut mitään, sillä lääkärikin oli myöhässä. Niin ja iltapäivällä Ukko kaatui istumasta niin, että löi päänsä niin että paukahti, mutta ihme kyllä sillä ei tullut edes itku. Olisivatpa vastoinkäymiset aina vain tätä luokkaa. :)

Ja vielä yksi juttu tältä päivältä. Tänään illalla Ukko pyöritteli kättäni käsissään ja laittoi sormeni suuhunsa. Ja siellä, alaleuassa vasemmalla puolella tuntui ihan pieni terävä hampaan alku. Tästä se lähtee...

Tämä kuva sopi niin hyvin tämän hetken fiiliksiin: iloinen tonttu-Ukko!


lauantai 23. marraskuuta 2013

Synttärisuunnitelmia

Niin siinä sitten kävi, että emme Ukon kanssa jaksaneetkaan tänä viikonloppuna lähteä ajamaan mamman luo. Sen sijaan kahden viikon päästä menemme sinne koko perhe yhdessä ja silloin olisi tarkoitus pitää Ukolle pienet syntymäpäiväjuhlat, joihin vieraaksi tulevat mamma, isomamma ja kummitäti. Oikeasti Ukon synttärit ovat vasta kolmen viikon päästä siitä ja silloin juhlimme isommin sitten täällä kotona. Mutta nuo "minijuhlat" pidämme siis sitä varten, ettei osan vieraista tarvitsisi tulla juhliin kolmensadan kilometrin päästä. Sitä paitsi ajomatka olisi kahdeksankymppiselle isomammalle varmasti jo liian raskas.

Ensimmäiset juhlat olemme päättäneet pitää siskoni (eli Ukon sylikummin) luona ihan pienimuotoisesti. Ehkä teen silloin pienen harjoituskappaleen isompien juhlien kakusta tai sitten tyydymme vain kaupan antimiin. Riippuu ihan siitä miten minulla on aikaa leipoa, sillä viikonlopun aikana olisi mukava ehtiä vähän nähdä muitakin tuttuja.

Toiset, isommat juhlat pidetään tosiaan täällä kotona joulun ja uudenvuoden välillä, todennäköisesti lauantaina. En ole vielä päättänyt ketkä kaikki juhliin kutsuisin. Ehkä silloinkin pitää juhlia vielä kahdessa osassa, sillä meillä ei loppujen lopuksi ole kauheasti tilaa. Meillä on kuuden hengen ruokapöytä ja lisäksi varastossa minun vanha neljän hengen pöytäni, jota käytimme ristiäisissä, mutta en oikein tiedä viitsinkö kutsua tällä kertaa niin paljon väkeä. Ainakaan kaikkia yhtä aikaa.

Tarjoiluista sen verran, että niihin varsinaisiin juhliin aion tehdä jotain suolaista tarjottavaa, ehkä pitsapaloja, sitten jotain pullaa ja tietenkin täytekakun. Kakusta tulee nallen pään muotoinen ja koristelen sen ihan vaan kermavaahdolla ja karkeilla. Sokerimassa ja marsipaani- ym kakut ovat kyllä tosi hienoja mutta suoraan sanottuna ne yleensä maistuvat aika pahalta. Lisäksi minulla ei riitä taito ja kokemus sellaisen tekemiseen joten teen ihan mielelläni vähän tavallisemman kakun.

Juhlakoristeluita olen miettinyt sen verran, että ne luonnollisesti ovat varmaan aika jouluiset, sillä ovathan juhlat vain neljä päivää joulun jälkeen. Ostin kuitenkin jo valmiiksi ilmapalloja, tosin en kyllä tiedä miten ilmapallot ja joulukoristeet sopivat yhteen mutta eipä sillä oikeastaan niin väliä. Muuten en varmaan laita mitään ihmeellistä. Tuntuisi vähän turhalta ostaa mitään lapsille tarkoitettuja kertakäyttöastioita ja muita juttuja, kun kaikki vieraat taitavat olla aikuisia. Lastenjuhlien aika on sitten joskus paljon myöhemmin.


P.S. On muuten ihan käsittämätöntä, miten paljon iloa yksi ilmapallo voi saada aikaan...


torstai 21. marraskuuta 2013

Omaan huoneeseen

Katsokaa mitä tänään tein:


Siellä se pinnasänky nyt on, Ukon ihan omassa huoneessa, ei siis enää minun ja M:n sängyn vieressä kuten tähän asti. Tämä on hirmu iso juttu ja jonkin aikaa epäröin siirtoa, mutta tähän on oikein hyvä syy. Viime aikoinahan meidän yömme ovat olleet todella levottomia ja pahimmillaan yli kymmenen herätystä yössä ovat vieneet voimat sekä minulta että M:ltä. Kunnes sitten viime viikolla sairastuin kaameaan flunssaan, enkä yhtenä iltana viitsinyt mennä Ukon kanssa samaan huoneeseen nukkumaan ja herättämään sitä yskimiselläni. Menin siis Ukon huoneen vuodesohvalle nukkumaan itkuhälyttimen kanssa, ja arvatkaa mitä? Ukko ei olllut aikoihin nukkunut niin levollisesti kuin silloin. Olemme siis tainneet molemmat häiritä toistemme unta.

Tuon yön jälkeen olemme M:n kanssa nukkuneet pikkuhuoneen vuodesohvalla ja Ukko yksin meidän makuuhuoneessamme. Ensimmäistä kertaa Ukko on herännyt suunnilleen neljän-viiden aikaan ja toista kertaa kuuden-seitsemän aikaan. Oikeastaan voi siis sanoa, että yöt sujuvat yhdellä ainoalla heräämisellä, mutta yleensä käyn aamulla poimimassa Ukon kainaloon ja torkumme vielä hetken yhdessä. Vaikka Ukko on nukkunut oikein hyvin, niin muutamana ensimmäisenä yönä minä en meinannut saada millään unta. Siihen vaikuttivat varmaan myös flunssa ja täysikuu, mutta oikeasti on vaikeaa totutella taas nukkumaan yhtäjaksoisesti pitkään, kun on tottunut heräilemään vähän väliä.

Tänään vihdoin sitten päätin siirtää Ukon sängyn omaan huoneeseen, ja ainakin nukuttaminen onnistui yhtä helposti kuin ennenkin. Toivottavasti myös yöt alkaisivat sujua hyvin. Olisi ihanaa pitkästä aikaa saada nukkua kunnon yöunia.

Tällä hetkellä Ukon huoneen sisustus on melko askeettinen, enkä usko, että huonekalut jäävät tuohon järjestykseen. Tähän mennessä huone on toiminut lähinnä kaiken ylimääräisen romun säilytyspaikkana, ja sen raivaamisessa oli aikamoinen työ. Nyt sinne pitäisi hankkia ainakin verhot, lelulaatikko ja joku hieno lamppu. Sinisen tähtikuvioisen seinän kaveriksi olen ajatellut keltaista ja vihreää väriä, mutta varmaan menee vielä aikaa ennen kuin pääsen ostoksille ja ehdin keskittyä sisustamiseen. Mutta sitten kun huone on valmis, niin lupaan kyllä esitellä sen täällä.

Ja jottei tämä postaus olisi ihan "Ukoton", niin tässä kuva uuden Me&I pupujumpsuitin sovituksesta. Selkeästi se on vielä liian iso, mutta parempi niin. Oikeasti oisin halunnut sen mustan jumpsuitin, missä on pääkallo takana, mutta tietenkin meidän kokomme oli jo myyty loppuun. Tosin eipä tuossa pupupuvussakaan vikaa ole.


keskiviikko 20. marraskuuta 2013

Istumisesta

Ukko on viime aikoina alkanut istumaan jo aika pitkiä aikoja. Tai siis tietenkään se ei vielä itse nouse istumaan, mutta kun laitan sen lattialle istualleen, niin se ei enää ihan heti kaadu. Ja nykyään minun ei tarvitse istua itse Ukon takana, vaan uskallan antaa sen kaatua tyynyn päälle. Nimittäin enää se ei heittäydy täydellä voimalla taaksepäin, vaan kaatuu jotenkin paljon "hallitummin" kuin ennen.

Näin sitä istutaan

Ja näin sitä kaadutaan tyynyn päälle

Ainut asia mistä olen Ukon istumisessa huolissaan, on se, että se istuu tuolla tapaa lysyssä, selkä pyöreänä. Alla olevassa kuvassa se näkyy oikein hyvin. Ensitietokurssin fysioterapeutti sanoi, että selkä pyöreänä istuttamisesta voi seurata skolioosi, kun taas oma fysioterapeuttimme nimenomaan käski harjoitella istumista. Toisaalta en ikinä istuta Ukkoa pitkiä aikoja kerrallaan, ja voisi kuvitella, että jos istumisharjoituksemme oli pahaksi, niin Ukon selkään sattuisi eikä se haluaisi istua ollenkaan. Onneksi meillä on maanantaina pitkästä aikaa fysioterapiakäynti, jossa voin kysyä asiasta.


Ensi viikolla on muutenkin paljon Ukon erityisyyteen liittyvää ohjelmaa, kun keskiviikkona menemme keskussairaalaan korvakontrolliin ja kuulotutkimukseen ja perjantaina on erityisneuvolapalaveri, ihka ensimmäinen laatuaan. En oikein tiedä mitä siellä tehdään, mutta sinne on tulossa tietääkseni ainakin fysioterapeutti, puheterapeutti, erityisneuvolan lääkäri ja palveluohjaaja. Onneksi M:llä on silloin vapaapäivä, on paljon mukavampi mennä tuollaiseen tilaisuuteen yhdessä.

Välillä oikeasti harmittaa kaikki se ylimääräinen paperityö ja lääkäri/terapia ym. käynnit, mitä Ukon downin syndrooma aiheuttaa, mutta yritän ajatella positiivisesti. Se kaikki on lopulta kuitenkin vain Ukon parhaaksi, eikä ainakaan käy aika pitkäksi. Mutta tuntuisi se varmaan ihan kivalta, jos joskus kalenteri olisi tyhjillään eikä vähän väliä pitäisi täytellä jotain lomakkeita ja hakemuksia.

Kuulostaa ehkä ristiriitaiselta, että kaiken muun päälle ja huonosti nukuttujen öiden aiheuttaman väsymyksen keskelle haalin vielä muskaria ja kerho- ja kyläreissuja, mutta minusta tuntuu että välillä haluan tehdä ihan "normaalejakin" juttuja. Sellaisia, mitä varmaan jokainen tuleva äiti suunnittelee sitten vauvan kanssa tekevänsä. Ja niin suunnittelin minäkin. En siis halua uppoutua tähän Ukon erityisyyteen niin, että koko elämä pyörii vain ja ainoastaan sen ympärillä. Ja olen kiitollinen, ettei minun tarvitse niin tehdäkään. Vaikka välillä olenkin (varsinkin väsymyksen kourissa) jokseenkin ahdistunut, niin yritän pitää mielessä, että asiat voisivat olla paljon huonomminkin. Olemme vapaita liikkumaan ihmisten ilmoilla, eikä kukaan ainakaan toistaiseksi ole suhtautunut Ukkoon negatiivisesti. Ja ennen kaikkea Ukko on terve ja onnellinen. Se on tärkeintä. Tiedän, että monessa perheessä asiat eivät todellakaan ole näin hyvin, ja heille haluan lähettää lämpimiä ajatuksia ja toivottaa runsain mitoin jaksamista.

Tällaisia ajatuksia keskiviikkoiltaan. Huomenna aamupäivällä sitten muskariin, ja viikonloppuna mahdollisesti reissu mamman luo. Kauniita unia!

lauantai 16. marraskuuta 2013

Eteenpäin pääsee monella tapaa

Odotan jännityksellä, miten Ukko loppujen lopuksi lähtee etenemään, ryömien vai konttaen. Nimittäin eilen ja tänään konttausasentoon nouseminen on ollut aivan uusissa ulottuvuuksissa entiseen varovaiseen yrittämiseen verrattuna. Tässä kuvassa M:n käsi näkyy olevan mahan alla, mutta tänään Ukko pysyi ihan itsekin näin varmaan ainakin puoli minuuttia. Ja lattialla ollessaan se saattaa pitkän aikaa keikutella itseään vuoronperään vatsalleen ja konttausasentoon.


Ja niin, pääseehän sitä näinkin eteenpäin...
 
Pitäisiköhän muuten joskus pyyhkiä pölyjä? :)

torstai 14. marraskuuta 2013

Ihmeellinen juttu

Mitenkähän pikkutyyppi, joka ei edes vielä oikeasti ryömi, löytyy kuitenkin aina tekemästä jotain kiellettyä? Jotenkin se onnistuu peruuttamaan ja kääntyilemään niin, että se lopulta päätyy jonnekin vaaranpaikkaan. Tällä hetkellä Ukon lempihommaa on kaikenlaisten johtojen kiskominen, makuuhuoneen oven tuuppiminen ja tuolien (erityisesti keinutuolin) heiluttaminen. Äiti-ilkimys vaan aina keskeyttää hauskat puuhat, etteivät tuolit kaatuilisi tai sähkölaitteet tippuisi. Vaarana on myös että sormet jäävät keinutuolin jalkojen tai makuuhuoneen oven alle.

Keinutuolia olisi niin kiva keinuttaa!
Tavallinen tuolikin käy paremman puutteessa

On jotenkin vähän huvittavaa, miten Ukko hermostuu, kun sitä kieltää tekemästä jotain. Onneksi harmitus ei kestä kauaa, kunhan Ukon huomion vain kiinnittää johonkin muualle. Alan pikkuhiljaa saada esimakua, minkälaista on katsoa ihan oikeasti ryömivän/konttaavan taaperon perään. Ja arvatkaa mitä, se ei haittaa minua pätkän vertaa. Päinvastoin odotan kovasti, että Ukko alkaisi ihan kunnolla ryömiä eteenpäin. Eilen näin ensimmäistä kertaa, että Ukko yritti vetää itseään eteenpäin ihan ilman että olin houkuttelemassa millään erikoisilla jutuilla. Yritän silti olla innostumatta liikaa, sillä tiedän, että voi mennä vielä viikkoja tai kuukausia, ennen kuin Ukko todella lähtee liikkelle.

Joku voisi tähän sanoa, tai itse asiassa olen aika monen ihmisen suusta jo kuullutkin, että "Ole vaan tyytyväinen, elämä on helppoa niin kauan kun se ei liiku". Ymmärrän kyllä että kukaan ei tarkoita pahaa niin sanoessaan, mutta en oikein osaa ajatella asiaa noin. Kyllä minä toivoisin, että minunkin lapseni kehittyisi ja oppisi asioita normaalissa tahdissa, enkä osaa iloita siitä, että niin ei tapahdu. Sen sijaan olen tosi iloinen aina kun Ukko oppii jotain uutta. Tuntuu ihan mahtavalta nähdä, että Ukko ihan oikeasti hoksaa asioita ja ymmärtää jo muutamia sanojakin. Esimerkiksi kun siltä kysyy "Missä lamppu?", niin se osaa jo katsoa ylöspäin. Ja kun tarpeeksi sinnikkäästi näyttää esimerkkiä, niin se osaa pyydettäessä laittaa palikan purkkiin, äidin taitava pieni poika!



maanantai 11. marraskuuta 2013

Hiljaiseloa

Eilen mummilasta kotiutuessamme meitä odotti inhottava yllätys. Lämmityskattila oli sammunut ja M sai alkaa ensi töikseen sitä korjaamaan ja minä lämmittelin sillä välin kamiinaa, onneksi meillä on sellainen! Ukoltakaan ei voinut ensin ottaa ulkovaatteita ollenkaan pois, kun oli niin kylmä. Nyt kattila taas toimii ja jatkossa toivottavasti myös pysyy päällä.

Puheterapeutti soitti vihdoinkin, mutta vain kertoakseen ettei ainakaan ennen ensi vuotta tapahdu yhtään mitään. Ärsyttää.

Tänään ilmassa on lisäksi ollut väsymystä ja pientä flunssaa (siis minulla, ei onneksi Ukolla), joten palailen blogin pariin taas kun jaksaminen antaa myöden. Nyt täytyy vähän aikaa lepuuttaa sekä kehoa että mieltä.


keskiviikko 6. marraskuuta 2013

Isänpäiväkortti

Tänään illalla askartelimme Ukon kanssa isille kortin. Tästä lähdettiin liikkeelle, iso nippu korttipohjia, maalia, harso ja talouspaperia sekä yksi pieni poika.


Jalka olisi ihan varmasti ollut paljon helpompi painaa korttiin, mutta sinnikkäästi yritin silti saada aikaan kelvollista kädenkuvaa. Aluksi Ukko oli ihan innoissaan, mutta kahdennentoista yrityksen jälkeen hermot alkoivat mennä molemmilta. Siinä vaiheessa maalia oli jo vähän muuallakin kuin Ukon kädessä ja korteissa. Lattia sekä Ukon ja äidin kasvot saivat oman osansa. Ja luonnollisesti myös vaatteet menivät molemmilta vaihtoon. Tästä vaiheesta ei ole kuvia, koska en halunnut sotkea kameraakin. Enkä olisi voinut laskea Ukkoa käsistäni, sillä muuten sotku olisi ollut vieläkin karmeampi, ja maalin töhrimät kädet olisivat tietty heti eksyneet suuhun. Eivät käyttämämme värit myrkyllisiä olleet, mutta ei niitä silti varmaan tarkoitus ole kauheasti syödä!

Pestynä ja puunattuna aikaansaannoksia ihailemassa

Kahdestatoista "koevedoksesta" yksikään ei ollut ihan täydellinen, mutta ei se oikeastaan haittaa. Täydellisiähän emme ole mekään, sitä paitsi pienet sotkut ja rosot tuovat vain särmää. Valitsimme mielestämme kaikkein parhaan, ja tässä lopputulos, M:n ihka ensimmäinen isänpäiväkortti.

Tästä tuli hieno!
Ostin hajuveden lisäksi vielä pari Snickersiä (M:n suosikkeja) ja hienon lahjapussin. Huomenna illalla kun M on töissä, niin pakkaan viikonlopun matkatavarat jo valmiiksi ja piilotan lahjan kassin pohjalle, ettei yllätys mene pilalle.

Yksi kuva täytyy vielä lisätä. Se on eilisiltä synttärijuhlilta, jossa Ukko pääsi kokeilemaan tuollaista keinudinoa. Jonkinlaisen vastaavan haluaisin meille kotiinkin, kenties sitten joulu- tai synttärilahjaksi? Eihän Ukko tietenkään vielä osaa itse istua ja keinua, mutta kaikki aikanaan. Ja jo keinumisen harjoittelun luulisi parantavan tasapainoa ja vartalonhallintaa, vaikka alkuun auttaisinkin pitämällä kiinni.


maanantai 4. marraskuuta 2013

Lahjoja

Huomenna meidät on kutsuttu työkaverini lapsen 1-vuotissyntymäpäiville. Ukon ihkaensimmäiset kaverisynttärikemut, hauskaa! Hankin lahjan jo hyvissä ajoin ja paketoin sen äsken valmiiksi. Paketointi ei todellakaan ole vahvoja puoliani, inhoan joululahjojenkin paketoimista, mutta toivottavasti lahjan sisältö kuitenkin miellyttää saajaansa. Sehän se pääasia on eikä ulkokuori.


Synttärikutsu sai minut tajuamaan, ettei Ukonkaan 1-vuotispäivään ole enää pitkää aikaa. En ole oikein vielä päättänyt, missä mittakaavassa Ukon synttäreitä juhlittaisiin. Todennäköisesti meidän on pidettävä kahdet juhlat, mutta kirjoitan synttärisuunnitelmista enemmän sitten myöhemmin. Tai tarkemmin sanottuna sitten, kun minulla edes on jonkinlainen suunnitelma.

Tällä viikolla on toinenkin juhlapäivä, nimittäin isänpäivä. Tarkoituksena oli viedä sunnuntaina M:lle aamiainen sänkyyn ja keksiä jotain muutakin mukavaa isänpäiväksi. Mutta sitten päätimmekin, että lähdemme viikonlopuksi M:n vanhempien luo. Aamiaiset ja kakut jäävät siis tarjoilematta, mutta lahja sentään on hankittuna. Voin paljastaa sen täällä, koska tiedän ettei M lue blogia. Aluksi muuten olin vähän loukkaantunut siitä, mutta sitten M sanoi, ettei hänen tarvitse lukea elämästämme sillä hän elää sitä kanssamme. Niinhän se oikeastaan on, ja kun asian esittää noin, niin vaikea sitä on vastaankaan väittää. Mutta tässä siis se lahja; hajuvesi!


Hurjan omaperäistä vai mitä? Mutta tiedän, että M tykkää tuosta sillä muistan kun hän kerran melkein jo osti itse tuollaisen. Tämän lisäksi voisin yrittää Ukon kanssa askarella jonkinlaisen kortin. Ajattelin painaa Ukon kädenjäljen korttiin, mutta se saattaa olla aika haastavaa. Aion kuitenkin yrittää keskiviikkona tai torstaina sillä aikaa kun M on töissä. Laitan sitten kuvan tekeleestä, jos siitä nyt ylipäätään mitään tulee. Mutta nyt unten maille, hyvää yötä!

sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Iso poika

Kuulin ensitietokurssilla fysioterapeutilta ihan uuden asian lasten kuntoutuksesta. Kuulemma aina kannattaa mahdollisuuksien mukaan harjoitella myös niitä ikätasoisia juttuja huolimatta siitä, missä vaiheessa motorinen kehitys muuten on. Tämä siis tarkoittaa käytännössä sitä, että vaikka Ukko vasta opettelee ryömimistä, niin voimme harjoitella myös jo esimerkiksi seisomista ja konttaamista, sillä ne ovat asioita, joita samanikäiset "tavislapset" jo tekevät.

Olemme me ennenkin harjoitelleet seisomista, mutta vain keskellä lattiaa ja siten, että pidän koko ajan kainaloiden alta kiinni. Käsistä "roikottamallakin" seisominen onnistuisi, mutta sen fysioterapeutti kielsi Ukon löysien olkapäiden takia. Tänään kokeilimme huvin vuoksi ensimmäistä kertaa seistä tällä tapaa sohvaan tukien, ja Ukko ihan oikeasti pysyi pystyssä ainakin pari sekuntia aivan itse! Eikä se itse edes tainnut huomata mahtavaa suoritustaan, sillä se oli niin keskittynyt sohvalla oleviin palikoihin. Mutta juuri näin fysioterapeutti ohjeisti harjoitukset tekemään, leikin varjolla.


Meillä on vielä pitkä tie kuljettavana, ennen kuin Ukko oikeasti seisoo itse, mutta yritän silti muistaa treenata tätä jatkossakin. Seisottaminen vahvistaa jalkojen ja keskivartalon lihaksia ja varmasti edesauttaa muidenkin taitojen oppimista.

Tämän viikon aikana Ukko on oppinut hienoja uusia juttuja, joista olen hirmu iloinen. Ja nyt varmaan joku loukkaantuu, mutta rohkenen väittää, että vaikka lapseni osaa paljon vähemmän, kuin muut ikäisensä, niin olen saanut kokea tähän mennessä opituista taidoista suurempia ilon ja liikutuksen tunnepurkauksia, kuin kymmenkuisen tavislapsen kanssa olisin kokenut.

Mietin pitkään, viitsinkö julkaista tuon äskeisen lauseen, mutta siinä se nyt on. Enkä tietenkään tarkoita sillä, että normaalisti kehittyvän lapsen taidot ja äidin ilo olisivat jotenkin vähempiarvoisia, mutta uskon, että kehitysvammaisen lapsen kanssa näihin asioihin vain tulee jokin uusi ulottuvuus. Tosin, jos joskus saan "tavallisen" lapsen, niin olen silloinkin varmaan ihan äimänä, että "Miten se oppii tämän kaiken niin helposti!".

Tällaisia ajatuksia tänään, toivottavasti ei ketään nyt suuremmin ärsyyntynyt. :)