keskiviikko 29. tammikuuta 2014

Itse istumaan!

Tänään juuri ennen nukkumaanmenoa Ukko vihdoin onnistui nousemaan itse istumaan, jee! Harmi vaan etten itse nähnyt kun se tapahtui. Olin juuri kääntynyt poispäin, ja kun käännyin takaisin vilkaisemaan mitä Ukko tekee, niin siinähän se istua nökötti muina miehinä.


Luultavasti Ukko käytti tuota tyynyä jollain tapaa apuna, mutta pääasia, että se teki sen aivan itse. Toivottavasti seuraavalla kerralla pääsisin itsekin todistamaan Ukon suoritusta.

Myös ryömintäharjoitukset ovat jatkuneet tänään ahkerasti. Ensin Ukko meni olohuoneesta eteiseen peilailemaan.

Siellä se jumppailee

Peilaamisen jälkeen Ukko siirtyi vielä makuuhuoneeseen "auttamaan" äitiä lakanoiden vaihtamisessa. Keittiössä mielenkiintoisinta on tiskikone, ja myös kamiina on melko kiehtova kapistus.

Ja taas vähän lisää hehkutusta: ihanaaihanaaihanaa kun Ukko vihdoinkin osoittaa ihan kunnolla kiinnostusta ympäristöönsä ja pikkuhiljaa lähtee tutkimaan maailmaa. Jes, lisää tätä!

tiistai 28. tammikuuta 2014

Vauhtimato

Oli pakko tulla pikaisesti kertomaan, että tänään Ukko ihan ensimmäistä kertaa seurasi minua ryömimällä huoneesta toiseen. Ja uskokaa tai älkää, tämä on oikeasti tosi iso juttu meille. Olen jo kauan harmitellut sitä, ettei Ukko ryömi paria metriä pidempää matkaa, eikä tule pyydettäessä luokse vaikka miten houkuttelisi. Ja kyse ei todellakaan ole ollut siitä, etteikö Ukko olisi fyysisesti ollut kykeneväinen ryömimään pidempiä matkoja, vaan enemmänkin jonkinlaisesta "lukosta" sen päässä. Jostain syystä se ei vain ole lähtenyt kunnolla liikkelle, vaikka olisi siihen ihan varmasti fyysisesti jo pystynytkin. 

Mutta tänään se vihdoin tapahtui:

Aiemmin illalla jätin Ukon keskelle olohuoneen lattiaa ja menin etsimään tabletin laturia vaatehuoneesta. Kuulin jotakin töminää ja ähinää, mutten kiinnittänyt siihen sen kummempaa huomiota, kunnes pieni voitonriemuinen naama kurkisti vaatehuoneen ovesta. Minut paikallistettuaan Ukolla olikin jo kova kiire tutkimaan makuuhuoneen sähköjohtoja. Yhtäkkiä se on saanut jostakin hirmuisen draivin päälle. :)

Sama toistui vielä toiseen kertaan kun olin laittamassa pyykkejä koneeseen. Tällä kertaa "äitiäiti"-huutelun säestämänä. Aivan mahtavaa! Ja nyt kenenkään on ihan turha tulla viisastelemaan, että "nyt sitten saa äiti huolehtia ja juosta jatkuvasti perässä". Sillä vaikka se varmasti pian on ihan totta niin arvatkaa mitä? Ei haittaa! On tätä jo ehditty odottaakin.

Ja vielä toinenkin juttu. Ukko on tullut nyt yhteensä jo viitisen kertaa pois istumasta etuperin, taaksepäin heittäytymisen sijasta. Ei tosin erityisen hallitusti, mutta kuitenkin. Ja tänään sillä oli todella lupaavan näköistä yritystä nousta itse istumaan. Istumaan nousun ja siitä pois laskeutumisen ahkera harjoittelu fysioterapiassa tuntuu vihdoin tuottavan tulosta. Olin hiljaa mielessäni asettanut tavoitteeksi, että Ukko osaisi nousta itse istumaan viimeistään kesällä, mutta tämänpäiväisen perusteella se saattaa tapahtua jo paljon aiemmin kuin osasin odottaa. Ihan huippupäivä tänään siis.

Nyt hyvää yötä kaikille!

maanantai 27. tammikuuta 2014

Hyppykiikku sun muuta

Hei taas pitkästä aikaa, on päässyt postaustauko vähän venähtämään! Mutta oikeastaan olen tehnyt sen tarkoituksella. Nimittäin jossain vaiheessa blogin kirjoittaminen alkoi tuntua enemmän velvollisuudelta kuin huvilta ja tuntui vievän luvattoman paljon aikaa. Se ei todellakaan ollut tarkoituksena blogia perustaessani, vaan saada purkaa ajatuksiani johonkin ja välittää kuulumisia ja kuvia kaukana asuville sukulaisille ja ystäville. Päätin siis jatkossa ottaa bloggaamisen kanssa vähän rennommin ja kirjoitella silloin kun on oikeasti aikaa ja jotain kerrottavaa. Viimeinen asia, mitä kaipaan on lisää velvollisuuksia, niitä on elämässä muutenkin aivan riittävästi.

Esimerkiksi nämä:

Yök yök yök... :(

Onneksi nuo kolme sain jo viime viikolla pois käsistäni, jokunen tunti noiden lappusten täyttämisessä vierähtikin. Eli nyt sitten vain odotellaan päätöksiä. Erityislapsenvahtihakemuksen viimeinen palautuspäivä oli mennyt minulta ihan kokonaan ohitse ja lopulta palautin sen 11 päivää myöhässä. Saa nähdä irtoaako meille enää mitään avustusta. (Kyseessä on siis kaupungin määrärahojen puitteissa tarjoama avustus erityislapsenvahdin palkkaamiseen.)

Eniten kuitenkin toivon, että nuo Kelan hakemukset menisivät läpi, sillä se takaisi Ukon fysioterapian jatkumisen yhtä tiiviinä kuin tähänkin asti. Olen ihan varma, että tähän mennessä saamamme fysioterapia on ollut avuksi Ukon motorisessa kehityksessä ja tietysti toivoisin hyvän kehityksen jatkuvan edelleen.

Fysioterapiasta puheen ollen, joskus ajat sitten fysioterapeuttimme suositteli hyppykiikun kokeilemista lyhyitä aikoja kerrallaan. Meillä on ollut hyppykiikku jo ennen Ukon syntymää olemassa, mutta vasta viime viikolla M vihdoin sai kiinnitettyä sen makuuhuoneen ovenkarmiin. Olisi ehkä pitänyt kokeilla sitä jo aiemmin, sillä se oli Ukon mielestä ihan mahdottoman hauskaa.



Sen verran vielä hyppykiikusta, että jos joku tämän myötä sitä innostuu pikkudownilleen (tai ihan taviksellekin) kokeilemaan, niin on tosi tärkeää säätää kiikku siten, että kantapäät yltävät maahan. Näin ei tule tule tahtomattaan kannustaneeksi lasta varvistamaan, josta taas voi myöhemmässä vaiheessa seurata ongelmia.

Lopuksi vielä pikkumies esittelee äidin viikonloppuisen kirppislöydön.

Tadaa!
 

sunnuntai 12. tammikuuta 2014

Ulkona

Koko tähänastisen "talven" olemme viettäneet lähinnä sisätiloissa, sillä ei synkkään sateeseen ole huvittanut lähteä edes vaunulenkille. Ja lenkkeilyn lisäksi en oikein tiedä mitä Ukon kanssa olisi ulkona voinut edes tehdä. En oikein näe järkeä siinä, että olisin seissyt pihalla katsomassa, kun Ukko nököttää haalareihin topattuna märässä maassa. Sitä paitsi en varsinaisesti edes ole mikään ulkoilmaihminen. Mutta nyt kun vihdoinkin maa on saanut lumipeitteen, päätin lähteä Ukon kanssa testaamaan fysioterapeutilta saamaamme pulkkaa. Laitoin Ukon myös lumeen hetkeksi istumaan kun otin jouluvaloja pois, mutta eihän se paksuissa talvitamineissa pystynyt kuin katselemaan ympärilleen. Tai ei edes ympärilleen vaan lähinnä vain yhteen suuntaan, kunnes pipo taas valui silmille. :) Ja sitten Ukko vielä tupsahti naamalleen maahan, pikkureppana. Pulkkailusta Ukko kyllä tykkäsi alun pienen ihmetyksen jälkeen. Pulkka oli siis ihan tavallinen vauvapulkka joka oli jäänyt fysioterapeutin omilta lapsilta tarpeettomaksi, ei siis mikään apuvälinepulkka. Eikä siinä ollut edes turvavyötä, mutta onneksi Ukko pysyi siinä silti ihan hyvin.

Pulkkaa vetäessäni tajusin, että tänään taisi olla ihan ensimmäinen kerta kun menimme Ukon kanssa ulos ihan vain ulkoilun takia. Jos siis ei vaunulenkkejä lasketa. Mahtoikohan se olla huiman puolen tunnin ulkona olemisen ansiota, että Ukko nukkui tänään tosi pitkät päiväunet. Jos oli, niin ehkä täytyy useammin yrittää päästä ovesta ulos.


lauantai 11. tammikuuta 2014

Voihan kissan silmät!

Eilinen päivä ei mennyt ihan niin kuin oli suunniteltu. Torstai-illalla huomasin, että Kissa Neponen piti toista silmäänsä koko ajan puoliksi suljettuna ja silmä näytti kumman samealta. Siispä perjantaina aamulla soitin eläinlääkäriin ja onneksi sain ajan heti aamupäiväksi. Kolmen yrityksen jälkeen sain fysioterapeuttimme kiinni, jotta sain peruttua Ukon jumppa-ajan. Harmitti perua aika, mutta kyllä eläinlääkärikäynti ajoi tuollaisessa tilanteessa fysioterapian edelle. Sitä paitsi kun oli perjantai, niin en uskaltanut viikonloppua vasten jäädä vain seuraamaan silmän tilannetta.

Jouduin ajamaan kuin heikkopäinen pienen kakkahousun takia (miksi se tulee aina kun ollaan lähdössä johonkin?), mutta onneksi ehdimme juuri ja juuri ajoissa lääkäriin. On muuten vähän haastavaa roudata samaan aikaan lasta ja vastahakoista kissaa ilman kuljetusboksia, mutta hätä keinot keksii! Lääkäri tutki Neposen silmiä ja laittoi niihin joitakin tippoja. Vaihtoehdot olivat joko uveiitti, joka on jonkinlainen silmän sisäosien tulehdus, tai sitten glaukooma eli silmänpainetauti. Glaukooman poissulkemiseksi oltaisiin tarvittu silmänpainemittaria, joka tietenkin sijaitsi juuri silloin toisessa toimipisteessä viidenkymmenen kilometrin päässä. Hoitamattomana glaukooma voi pahimmillaan johtaa jopa silmän poistamiseen, joten halusin ehdottomasti, että silmänpaine mitataan vielä samana päivänä. Lääkäri oli kanssani samaa mieltä ja soitti toiseen toimipisteeseen ja ilmoitti tulostamme. Ei siellä tietenkään enää vapaita aikoja ollut, mutta onneksi toisen pisteen lääkäri lupasi mahduttaa meidät johonkin väliin. Kävimme siis pikaisesti kotona syömässä ja sen jälkeen lähdimme ajamaan toiselle lääkärille.

Yllättäen paineet olivat hieman koholla molemmissa silmissä, mutta silti lääkäri oli sitä mieltä, että silmän sameus johtuu uveiitista eikä glaukoomasta. Ilmeisesti Neposella on luonnostaan hieman tavallista korkeammat silmänpaineet, tai sitten se johtui siitä kun raukkaparka oli ihan peloissaan odotushuoneen koirien takia. En ole koskaan aiemmin nähnyt sitä niin tärisevänä ja hermostuneena, että sen tassutkin ihan hikoilivat. Yleensä se pelkää vain ja ainoastaan imuria (ja vieraita lapsia hieman).

Lopputuloksena siis on, että nyt meidän pitää antaa Neposelle kerran päivässä kipulääkettä ruiskulla suuhun, ja laittaa sille silmätippoja kahdesta eri pullosta kolmesti päivässä. Ja viikon päästä menemme lääkäriin kontrollikäynnille. Eiliset lääkärikäynnit ja lääkkeet maksoivat yhteensä noin 130 euroa ja siihen päälle vielä bensakulut, ja kontrollikäynnistä varmaan tulee myös muhkea lasku. Täytyy myöntää, että kyllä tuollainen summa jo tuntuu hoitovapaalaisen kukkarossa, mutta tottakai sitä nyt perheenjäsen pitää kuntoon hoitaa, maksoi mitä maksoi.

Nyt Neponen on saanut jo neljä kertaa silmätippoja, ja mielestäni silmä näyttää jo paremmalta. Tänään päivällä jouduin laittamaan tipat ihan yksin. Onneksi se sujui ilman sen kummempia taisteluita, mutta kyllä se yhdessä M:n kanssa käy vähän helpommin. Nyt odottelen, että M tulee kotiin töistä niin saamme laittaa iltasilmätipat ja sitten olenkin ihan valmis nukkumaan.

Tämä on kyllä aika vanha kuva Neposesta, mutta laitan sen nyt tähän ettei näytä ihan niin tylsältä tämä postaus.

 

Punkkari

Sillä on hiukset!

keskiviikko 8. tammikuuta 2014

Uusivuosi

Olen pahoillani pitkästä hiljaisuudesta. Pää on täynnä ajatuksia, mutta en ole saanut niitä kirjoitettua järkevään muotoon. Ilmassa tuntuu olevan pientä turnausväsymystä kaiken hässäkän keskellä. Tekemättömät kelajutut (vammaistukihakemus ja kuntoutushakemus) hengittävät niskaan, ja fysioterapia on taas alkanut täydellä teholla kahdesti viikossa. Tänään kävi valokuvaaja ottamassa Ukosta yksivuotiskuvat ja huomenna alkaa muskari. Kaiken lisäksi, nyt kun on kulunut vuosi siitä kaikesta, olen ollut kovin mietteliäällä päällä. Ukon syntymäpäivä meni muisteloiden osalta vielä ihan kohtuullisesti, mutta...

Uudenvuoden aatto oli ihan kamala!

M joutui töihin ja vietin päivän ja illan Ukon kanssa kahdestaan. Ei minua haittaa, etten päässyt mihinkään sen kummemmin juhlimaan. Olisin vain kipeästi kaivannut aikuista seuraa viemään ajatuksiani muualle. Tarkoituksenani ei todellakaan ollut alkaa vellomaan menneessä, mutta iltaa kohden aloin muistelemaan edeltävää uuttavuotta. Sen sijaan että olisin tuolloin ollut onnellisessa vauvakuplassa vastasyntyneen äitinä (tai edes normaaliolotilassa), elin pelon, syyllisyyden ja epätietoisuuden keskellä kauheaa painajaista todeksi. Vuoden vaihtuessa näin yhden raketin heijastuvan vastapäisen talon ikkunasta, laitoin kaihtimet kiinni ja menin sänkyyn itkemään. Yritin myös soittaa vauvateholle kysyäkseni Ukon kuulumisia, mutta kukaan ei edes vastannut.

Nuo kaameat muistot palasivat nyt vuoden jälkeen mieleeni suorastaan vyörymällä, ja odotin koko illan vain, että saan Ukon nukkumaan, jotta saisin olla hetken rauhassa yksin. En halunnut itkeä Ukon nähden, joten kun menin keittiöön lämmittämään Ukolle ruokaa ja laitoin mikron päälle, ajattelin, että nyt minulla on puolitoista minuuttia aikaa hajota ja taas kerätä itseni kasaan. Ja voitte uskoa, että niin myös tapahtui. Yllättäen tuo hetkellinen murtuminen helpotti oloa, eikä Ukon mentyä nukkumaan minulla enää ollut niin paha mieli. Ehkä se jotenkin "puhdisti" ajatuksia. Lopulta koko vuodenvaihde meinasi mennä minulta ohitse. Notkuin netissä ja minuuttia vaille kaksitoista vilkaisin kelloa ja hiippailin ulos itkuhälyttimen kanssa katsomaan naapureiden raketteja. Tämä vuosi siis vaihtui seistessäni yksin pimeässä (tai ehkä jo kiskoessani kenkiä jalkaan), mutta kaikesta huolimatta se voitti viime vuodenvaihteen mennen tullen. Elämästä ei koskaan tiedä, mutta toivon hartaasti, että ensi uutenavuotena olisi ihan oikeasti hauskaa. Enkä ainakaan olisi yksin.