sunnuntai 27. huhtikuuta 2014

Kiiiik-kuu!

Tänään saimme vihdoinkin viritettyä Ukolle keinun ulos. Mitäpä tässä turhia jaarittelemaan, kuvat ja Ukon ilmeet puhukoon puolestaan.




 

keskiviikko 23. huhtikuuta 2014

Neuvolakäynti

Kävimme neuvolassa jo viime viikolla, mutta taisin unohtaa kertoa siitä. Eipä siellä tosin mitään kovin ihmeellistä tapahtunut, sillä kyseessä oli vain ylimääräinen punnituskäynti. Ukko oli kasvanut tosi hyvin sekä pituutta että painoa. Enkä ihmettele, sillä meidän nirsoilija on vihdoin alkanut syödä vähän paremmin. Purkkiruuilla melko pitkälti vielä mennään, mutta juuri äsken laitoin karjalanpaistin uuniin hautumaan, ja aion huomenna tarjota Ukolle sitä. Toivottavasti kelpaa.

Mutta sitten niitä mittoja. Paino oli komeat 9,43 kiloa, eli kahden kuukauden takaisesta viime punnituksesta se oli lisääntynyt 680 grammaa, joka on meille huikea saavutus. Pituutta oli tullut lisää 1,5 senttiä, eli pituus oli nyt 77,2 senttimetriä. Vaatteista suurin osa on tällä hetkellä kokoa 74, mutta pikkuhiljaa olemme siirtymässä kokoon 80. Ja nyt minua alkoi hirvittää, että tilasinko ensi talveksi liian pienen haalarin, sillä se on kokoa 86! Ainahan sen tietty voi myydä pois, mutta harmittaisi se kyllä, ellei sille olisikaan meillä käyttöä.

Huomasin muuten, että blogin 1-vuotispäivä on mennyt ohi ihan huomaamattani. Olen suoraan sanottuna aika ihmeissäni (ja vähän ylpeäkin),  että blogi on ollut jo näin kauan pystyssä. Ja että tätä joku käy lukemassakin. :)

Kiitoksia siis lukijoilleni!

Eilen päiväkävelyllä järven rannassa
 

maanantai 21. huhtikuuta 2014

Hiekkalaatikko ja pääsiäisjuttuja

Tämän päivän ohjelmaan on kuulunut road trip Uuraisille hakemaan Ukolle hiekkalaatikko. Bongasin eilen tori.fi:stä kahdellakymmenellä eurolla hiekkalaatikon, jonka kannet kääntyvät auetessaan hienosti penkeiksi. Matkaa oli noin sata kilometriä suuntaansa, mutta tuolla hinnalla olisin kyllä hakenut sen vaikka vielä vähän kauempaa. Uusi olisi kuitenkin tullut maksamaan paljon enemmän, eikä kumpaakaan meistä innostanut myöskään alkaa rakentamaan laatikkoa itse.

Tässä "uusi" hiekkalaatikkomme kotipihassa. Se täytyy vielä pintakäsitellä ja etsiä sille sopiva paikka. Niin ja tietty hankkia se oleellisin osa, eli hiekka.


Reissu sujui ihan mukavasti huolimatta siitä, että ajoimme jonkin matkaa harhaan, ja että Ukko vähän meinasi hermostua loppumatkasta. Rusinat ja soiva lorukirja onneksi pelastivat tilanteen ja suuremmilta kitinöiltä vältyttiin.

Välipalaa autossa
Tässä ollaan jo kotipihassa ihastelemassa uutta hiekkalaatikkoa

Loppuun vielä pääsiäisvinkki ensi vuoden varalle:

Älä käytä viisi vuotta sitten vanhentuneita rairuohon siemeniä, lopputulos näyttää kutakuinkin tältä! :D


Neljästä astiasta iti yhteensä ehkä parikymmentä hentoa kortta. Ihan hyvä, että Ukko ei vielä ymmärrä tällaisten päälle, mutta kyllä minua vähän harmitti. Oli meillä onneksi sentään ihan kunnollisiakin pääsiäisjuttuja.


Ainiin ja tämä pitää vielä laittaa; kuva Ukosta heilumassa lemppariohjelmansa tahtiin.

Tässä kohtaa ei kylläkään taida tulla musiikkia, mutta tuossa se nytkyi ainakin Diandran tahdissa. :D

lauantai 19. huhtikuuta 2014

Kuvia ja kuulumisia

Paljon on mahtunut puuhaa viime päiviin! Isosiskoni oli meillä käymässä, olemme viettäneet M:n ja minun synttäreitä, käyneet elokuvissa ja musisoineet muskarissa ja muskarin kevätjuhlassa. Mutta pitemmittä puheitta, tässä kuvia:
 
Sain M:ltä ihan valtavia ruusuja syntymäpäivänäni

M sai minulta näin "upean" paketin, huomatkaa kortti!

Valmiina muskarin kevätjuhliin!

Esityksemme ajan Ukko napotti jännittyneenä sylissäni kuin patsas, mutta lopun ilmapalloleikki sai jännityksen unohtumaan

Uudet sukat, isänsä poika (iskältä löytyy ainakin maltanristihuppari, -sormus ja -kaulakoru)

Torstaisen muskarin kohokohta, harmitus iski kun piti lopettaa

Muskarissa myös maalattiin - Ukon ihka ensimmäinen taideteos


maanantai 14. huhtikuuta 2014

Ulkoilua ja asiaa vaatteista

Tänään illansuussa kävimme taas vähän rataslenkillä. Ukolla taisi olla aika hauskaa ulkona, kun sisälle tultuamme sillä oli heti kova kiire takaisin ulko-ovelle.

Hauskaa oli

Mennään uudelleen!

Talvella ulkoilu ei huvittanut, mutta nyt kun kevät on tullut ihan kunnolla, niin olemme kunnostautuneet asiassa ainakin jonkin verran. Mutta ei minusta sellaiseksi äidiksi olisi, joka joka ikinen päivä istuisi pari tuntia hiekkalaatikon reunalla (tosin meillä ei edes ole vielä hiekkalaatikkoa). Minun mielestäni se olisi aivan kamalaa, jos meillä olisi jokin tarkka päiväohjelma, johon sisältyisi ulkoilua säässä kuin säässä. Enkä ota asiasta liiemmin paineita, sillä sitten kun Ukko aloittaa päiväkodissa, se varmasti saa ulkoilla ihan joka päivä.

Ensi talven päiväkotiulkoiluja silmällä pitäen tilasin eilen jo talvihaalarin Ukolle valmiiksi. Sain hienon vihreän Reiman 86-senttisen haalarin reilusti alennettuun hintaan. Samalla tilasin kesäksi kengät. Laitan sitten vaikka kuvia niistä, kun ne tulevat postista. Tosin tänään tuli jotenkin paha mieli koko Reimasta, kun telkkarista tuli MOT aiheenaan aasialaisten vaatetehtaiden kurjat työolot. En katsonut koko ohjelmaa, mutta luin aiheesta täältä, eikä Reima todellakaan ole mikään puhdas pulmunen näissä asioissa. Joskaan ei moni muukaan Suomessa toimiva vaatekauppaketju. Tuli jotenkin huono omatunto nyt tuosta haalarista ja muistakin ostelemistani vaatteista, vaikken mikään himoshoppaaja todellakaan olekaan. Toisaalta ei myöskään täydellinen boikotti ole kuulemma järkevä vaihtoehto, sillä työoloista huolimatta työpaikat ovat vaatetehtaiden työntekijöille elintärkeitä.

Että tällaista pohdiskelua tähän maanantai-iltaan. Välillä tuntuu, että teitpä miten päin tahansa, niin aina jossain kohtaa mennään metsään. Mutta ehkä se kohtuus ja kultainen keskitie asioissa on lopulta paras valinta.

torstai 10. huhtikuuta 2014

Blogivinkkejä kaivataan!

Viime aikoina monissa lukemissani blogeissa on päivitystahti harventunut, joten kaipailisin lisää luettavaa. Jos siis kirjoitat/luet mielenkiintoista blogia, niin linkitä se tähän.

Aiheena ei tarvitse välttämättä olla lapset ja äitiys, sillä tietenkin minua kiinnostavat myös muutkin jutut. Esimerkiksi sisustus-, ruoka-, kauneudenhoito-, kuntoilu- ja painonpudotusaiheisia blogeja olisi kiinnostava lukea.

Nyt meitä Ukon kanssa kutsuu muskari, kuulemisiin!

Maito on loppu

Sinne ne menivät, viemäriin. Nyyh.


Jos joku ihmettelee mitä nuo ovat, niin voin kertoa, että siinä on viime vuotista äidinmaitoa, jonka löysin pakastimesta. Vanhimmat oli lypsetty tammikuussa Ukon ollessa yhden kuukauden ikäinen. Yhden kuukauden! Mihin aika oikein on mennyt?

Mielestäni se oli ihan vasta, kun tuskailin mukista juomaan oppimisen hitautta ja mietin, että joudun imettämään Ukkoa varmaan ikuisesti (pulloahan Ukko ei huolinut neli-viisikuisesta eteenpäin enää lainkaan). Luulen, että eilen imetin viimeistä kertaa. Sitä ennen taukoa oli ollut jo viisi päivää. Tätä olen tavallaan odottanut, mutta en arvannut, että se tuntuisi näin kovin haikealta.

tiistai 8. huhtikuuta 2014

Karua asiaa äidinrakkaudesta

Tiedättekö sen taianomaisen hetken, kun synnytyksen jälkeen ensi kertaa saa vastasyntyneen vauvansa rinnalleen? Sen elämänmullistavan rakkaudentäyteisen ensikohtaamisen oman lapsensa kanssa? Minä en tiedä. Olen vain lukenut siitä, kuullut siitä muilta äideiltä. Tuntenut pettymystä siitä, etten saanut kokea tuota hetkeä ja syyllisyyttä, että kykenin tuntemaan vastasyntynyttä lastani kohtaan vain sääliä ja jonkilaista vastuuntuntoa. Muiden "Oi miten ihana ja rakas vauva" -hehkutukset tuntuivat pahalta kun itse en rakastanut lastani.

Uskon, että Ukon syntymää seuranneisiin tunteisiini (tai lähinnä niiden puuttumiseen) vaikuttivat monet tekijät. Niin moni asia meni aivan pieleen ja ihan toisin kuin olin kuvitellut. Olisin halunnut alatiesynnytyksen, joten jo pelkkä sektioon joutuminen oli jonkinasteinen pettymys. Siitä minulle seurasi tunne, että enhän minä ole ketään synnyttänyt. Minähän vain makasin leikkauspöydällä ja jostakin verhon takaa nostettiin tiukasti peittoon kääritty vauva, jota minulle vilautettiin muutaman sekunnin ajan.


Äidin ja vauvan on tarkoitus olla yhdessä. Minun vauvani vietiin minulta pois, teho-osastolle läpinäkyvään kaappiin letkujen ja johtojen keskelle. Hädin tuskin uskalsin aluksi laittaa kättäni kaapin luukusta ja koskea lapseeni, ja kun vihdoin sain pojan syliini, tarvittiin siihen valtavat valmistelut ja hoitaja auttamaan kaikkien laitteiden kanssa. Joka kerta teho-osastolta poistuessani ajattelin, että tämä on väärin, ei tämän näin kuuluisi olla. Ensimmäiset yöt erossa vauvasta näin painajaisia (jos sain nukutuksi) ja säpsähtelin hereille muka kuullessani teho-osaston laitteiden piippauksen. Yksi kamalimmista hetkistä oli se, kun kotiuduin sairaalasta ilman vauvaa. Odotin aulassa, että M hakee auton. Olo oli kammottavan tyhjä, mutta samalla tunsin vihaa, surua ja katkeruutta tilanteestamme. Olisin halunnut raivota ja huutaa vastaantulijoille, mutta kuitenkin istuin hiljaa odottamassa. Vieläkin kun sairaalassa käydessämme näen vauvansa kanssa kotiin lähdössä olevia tuoreita vanhempia, muistan tuon hetken ja minulle tulee jokin outo tunne. Toivottavasti en joudu kokemaan vastaavaa enää koskaan.

Sektion ja lapsesta eroon joutumisen lisäksi kiintymyssuhteen syntymiseen vaikutti olennaisesti myös tieto lapsen vammaisuudesta. Olisin tekopyhä, jos kieltäisin sen tosiasian. Uusi ja tuntematon asia pelotti. Tieto downin syndroomasta tuli niin puskista, etten aluksi tiennyt ollenkaan, miten suhtautua asiaan. Ilmassa oli vain epätietoisuutta ja erittäin suurta ahdistusta.

Olisinpa tämän tiennyt reilu vuosi sitten!

Tiesin kyllä jo raskausaikana, että äidinrakkaus ei välttämättä syty heti lapsen synnyttyä. Olihan siitä varoiteltu jo perhevalmennuksessa, jossa sanottiin, että siinä voi mennä kuukausikin, ilman että mitään varsinaisesti olisi vialla. En vain kuvitellut, että itselleni kävisi niin, sillä olen mielestäni aina ollut herkkä ja vahvasti tunteva ihminen. No, enpä toisaalta osannut kuvitella sitäkään, miten toisin koko synnytys ja sen jälkeinen aika tulee menemään, kuin olin ajatellut.

Etsin hädissäni internetin keskustelupalstoilta kokemuksia äidinrakkauden hitaasta syttymisestä. Muiden äitien kertomukset menivät jotakuinkin näin: "Olin ensin vähän väsynyt ja hämilläni vauvasta, mutta yhden päivän/viikon/kuukauden jälkeen kaikki oli jo hyvin ja rakastuin lapseen." En saanut lohtua ja ahdistukseni kasvoi kuukausi kuukaudelta. Tuohon aikaan olin mestari esittämään, että kaikki on kerrassaan loistavasti. Sisälläni tunsin kuitenkin aivan valtavaa syyllisyyttä ja kannoin huolta siitä, mikä minussa on vikana kun tunteeni olivat aivan lukossa. Ja kaiken lisäksi uskon myös, että oli huomattavasti raskaampaa hoitaa vieraalta tuntuvaa lasta, jota ei tuntenut rakastavansa, kuin lasta joka olisi ensi hetkistä alkaen tuntunut omalta ja rakkaalta.

Ukon ollessa suunnilleen puolivuotias, alkoi tunne-elämässäni vihdoinkin tapahtua muutosta. Aluksi tosin hyvin hitaasti ja ailahdellen. Sanoisin, että Ukon syntymästä ehti kulua noin vuosi, ennen kuin saatoin täysin vilpittömästi sanoa olevani onnellinen lapsestani. Eikä edelleenkään tuntemani äidinrakkaus muuten ole mitään maailmoja mullistavaa alkuvoimaista ja maagiselta tuntuvaa rakkautta. Enemmän kuvailisin sen lämpimänä ja tasaisena välittämisen tunteena, joka silloin tällöin yltyy kuplivaksi rakkauspuuskaksi. Haluan pitää Ukosta huolta, enkä enää pelkästään vastuuntunnon vuoksi, vaan siksi, koska haluan, että sillä on kaikin puolin hyvä olla ja elää.


Tämän postauksen kirjoittaminen ei ollut helppoa, ja minua vähäsen jännittää julkaista tätä. Tähän mennessä jos olen yrittänyt puhua tunteistani jollekin toiselle äidille, olen yleensä saanut vain kummastusta osakseni (kuka äiti nyt ei lastansa rakastaisi??). Toivon, ettei minua tämän tekstin perusteella tuomita huonoksi äidiksi, sillä todellakin tiedän, etten sitä ole. Haluan korostaa, että Ukolta ei ole syliä ja huolenpitoa sisäisistä ristiriidoistani huolimatta puuttunut, eikä meidän koko ensimmäinen vuotemme ole ollut surua ja tunnekylmyyttä. Äidiksi tullessani jouduin käymään sellaisen prässin läpi, että lähes kuka tahansa olisi varmasti suistunut hetkeksi raiteiltaan. Näin jälkeenpäin olen suorastaan ylpeä, että olen selvinnyt kaikesta tähän asti näin vähäisillä arvilla.

lauantai 5. huhtikuuta 2014

Saappaita ja pottailua

Eilen Ukko vihdoinkin sai kauan kaivatut kumisaappaat. Äsken eteisessä silmäni osuivat kenkätelineeseen, ja tämä näky jostain syystä sai minut liikuttumaan. Siinä ne ovat, yhdet pienet siellä isojen joukossa. <3


Saappaat ovat Name Itistä ja ne ovat kokoa 21. Kasvunvaraa on aika reilusti, sillä toivon, että ne mahtuisivat vielä ensi syksynäkin Ukolle jalkaan. Vielä kun löytäisi jotkut vähän kevyemmät ja edulliset "kauppakengät" niin olisin tyytyväinen. Tässä vaiheessa en todellakaan ala hankkimaan törkyhintaisia tukikenkiä, sillä ei Ukko vielä ulkona seiso saati kävele varmasti vielä pitkään aikaan. Ja kotona sisätiloissa pärjäämme mainiosti fysioterapiasta lainatuilla punaisilla tukisandaaleilla.

Sitten vielä yksi toinen (aika iso) asia. Tänään Ukko pissasi pottaan ihan ensimmäistä kertaa ikinä! Itse asiassa se oli vasta kolmas kerta kun Ukko ylipäätään istui potalla, joten tosi hieno juttu! Olin hirmu ylpeä ja kehuin ja ihastelin tuotosta kovasti. :) Tarkoituksena ei ollut aloittaa pottahommia vielä pitkään aikaan, mutta viime aikoina olen huomannut, että Ukolla tulee pissa nykyään tosi usein siinä vaiheessa, kun ollaan vaihtamassa vaippaa. Tai oikeastaan silloin, kun on käyty pesulla ja Ukko odottaa pyyhkeen päällä, että haen uuden vaipan, ihan kuin se tekisi sen jotenkin tarkoituksella... Oli miten oli, niin kaipa se on hyvä aloittaa harjoittelu ajoissa, kun nämä hommatkin voivat käsitykseni mukaan olla downeille joskus tosi vaikea oppia. Haluaisin niin jakaa kanssanne söpön potallaistumiskuvan! Lopulta kuitenkin päätin, että johonkin on vedettävä raja, millaisia kuvia Ukosta netissä julkaisen. Hienon uutisen silti päätin kertoa, siinä en näe mitään väärää.


Nyt taidan hiippailla peiton alle. Leppoisaa viikonloppua kaikille!

keskiviikko 2. huhtikuuta 2014

Vuosipäivä

Meillä on M:n kanssa tänään vuosipäivä. Tasan neljä vuotta sitten tapasimme ensimmäistä kertaa. Ja tässä me nyt olemme, yhteisessä kodissa mahtavan pikkutyypin vanhempina.

M:ää odottaa kotona yllätys, kun hän tulee salilta. :)