tiistai 8. huhtikuuta 2014

Karua asiaa äidinrakkaudesta

Tiedättekö sen taianomaisen hetken, kun synnytyksen jälkeen ensi kertaa saa vastasyntyneen vauvansa rinnalleen? Sen elämänmullistavan rakkaudentäyteisen ensikohtaamisen oman lapsensa kanssa? Minä en tiedä. Olen vain lukenut siitä, kuullut siitä muilta äideiltä. Tuntenut pettymystä siitä, etten saanut kokea tuota hetkeä ja syyllisyyttä, että kykenin tuntemaan vastasyntynyttä lastani kohtaan vain sääliä ja jonkilaista vastuuntuntoa. Muiden "Oi miten ihana ja rakas vauva" -hehkutukset tuntuivat pahalta kun itse en rakastanut lastani.

Uskon, että Ukon syntymää seuranneisiin tunteisiini (tai lähinnä niiden puuttumiseen) vaikuttivat monet tekijät. Niin moni asia meni aivan pieleen ja ihan toisin kuin olin kuvitellut. Olisin halunnut alatiesynnytyksen, joten jo pelkkä sektioon joutuminen oli jonkinasteinen pettymys. Siitä minulle seurasi tunne, että enhän minä ole ketään synnyttänyt. Minähän vain makasin leikkauspöydällä ja jostakin verhon takaa nostettiin tiukasti peittoon kääritty vauva, jota minulle vilautettiin muutaman sekunnin ajan.


Äidin ja vauvan on tarkoitus olla yhdessä. Minun vauvani vietiin minulta pois, teho-osastolle läpinäkyvään kaappiin letkujen ja johtojen keskelle. Hädin tuskin uskalsin aluksi laittaa kättäni kaapin luukusta ja koskea lapseeni, ja kun vihdoin sain pojan syliini, tarvittiin siihen valtavat valmistelut ja hoitaja auttamaan kaikkien laitteiden kanssa. Joka kerta teho-osastolta poistuessani ajattelin, että tämä on väärin, ei tämän näin kuuluisi olla. Ensimmäiset yöt erossa vauvasta näin painajaisia (jos sain nukutuksi) ja säpsähtelin hereille muka kuullessani teho-osaston laitteiden piippauksen. Yksi kamalimmista hetkistä oli se, kun kotiuduin sairaalasta ilman vauvaa. Odotin aulassa, että M hakee auton. Olo oli kammottavan tyhjä, mutta samalla tunsin vihaa, surua ja katkeruutta tilanteestamme. Olisin halunnut raivota ja huutaa vastaantulijoille, mutta kuitenkin istuin hiljaa odottamassa. Vieläkin kun sairaalassa käydessämme näen vauvansa kanssa kotiin lähdössä olevia tuoreita vanhempia, muistan tuon hetken ja minulle tulee jokin outo tunne. Toivottavasti en joudu kokemaan vastaavaa enää koskaan.

Sektion ja lapsesta eroon joutumisen lisäksi kiintymyssuhteen syntymiseen vaikutti olennaisesti myös tieto lapsen vammaisuudesta. Olisin tekopyhä, jos kieltäisin sen tosiasian. Uusi ja tuntematon asia pelotti. Tieto downin syndroomasta tuli niin puskista, etten aluksi tiennyt ollenkaan, miten suhtautua asiaan. Ilmassa oli vain epätietoisuutta ja erittäin suurta ahdistusta.

Olisinpa tämän tiennyt reilu vuosi sitten!

Tiesin kyllä jo raskausaikana, että äidinrakkaus ei välttämättä syty heti lapsen synnyttyä. Olihan siitä varoiteltu jo perhevalmennuksessa, jossa sanottiin, että siinä voi mennä kuukausikin, ilman että mitään varsinaisesti olisi vialla. En vain kuvitellut, että itselleni kävisi niin, sillä olen mielestäni aina ollut herkkä ja vahvasti tunteva ihminen. No, enpä toisaalta osannut kuvitella sitäkään, miten toisin koko synnytys ja sen jälkeinen aika tulee menemään, kuin olin ajatellut.

Etsin hädissäni internetin keskustelupalstoilta kokemuksia äidinrakkauden hitaasta syttymisestä. Muiden äitien kertomukset menivät jotakuinkin näin: "Olin ensin vähän väsynyt ja hämilläni vauvasta, mutta yhden päivän/viikon/kuukauden jälkeen kaikki oli jo hyvin ja rakastuin lapseen." En saanut lohtua ja ahdistukseni kasvoi kuukausi kuukaudelta. Tuohon aikaan olin mestari esittämään, että kaikki on kerrassaan loistavasti. Sisälläni tunsin kuitenkin aivan valtavaa syyllisyyttä ja kannoin huolta siitä, mikä minussa on vikana kun tunteeni olivat aivan lukossa. Ja kaiken lisäksi uskon myös, että oli huomattavasti raskaampaa hoitaa vieraalta tuntuvaa lasta, jota ei tuntenut rakastavansa, kuin lasta joka olisi ensi hetkistä alkaen tuntunut omalta ja rakkaalta.

Ukon ollessa suunnilleen puolivuotias, alkoi tunne-elämässäni vihdoinkin tapahtua muutosta. Aluksi tosin hyvin hitaasti ja ailahdellen. Sanoisin, että Ukon syntymästä ehti kulua noin vuosi, ennen kuin saatoin täysin vilpittömästi sanoa olevani onnellinen lapsestani. Eikä edelleenkään tuntemani äidinrakkaus muuten ole mitään maailmoja mullistavaa alkuvoimaista ja maagiselta tuntuvaa rakkautta. Enemmän kuvailisin sen lämpimänä ja tasaisena välittämisen tunteena, joka silloin tällöin yltyy kuplivaksi rakkauspuuskaksi. Haluan pitää Ukosta huolta, enkä enää pelkästään vastuuntunnon vuoksi, vaan siksi, koska haluan, että sillä on kaikin puolin hyvä olla ja elää.


Tämän postauksen kirjoittaminen ei ollut helppoa, ja minua vähäsen jännittää julkaista tätä. Tähän mennessä jos olen yrittänyt puhua tunteistani jollekin toiselle äidille, olen yleensä saanut vain kummastusta osakseni (kuka äiti nyt ei lastansa rakastaisi??). Toivon, ettei minua tämän tekstin perusteella tuomita huonoksi äidiksi, sillä todellakin tiedän, etten sitä ole. Haluan korostaa, että Ukolta ei ole syliä ja huolenpitoa sisäisistä ristiriidoistani huolimatta puuttunut, eikä meidän koko ensimmäinen vuotemme ole ollut surua ja tunnekylmyyttä. Äidiksi tullessani jouduin käymään sellaisen prässin läpi, että lähes kuka tahansa olisi varmasti suistunut hetkeksi raiteiltaan. Näin jälkeenpäin olen suorastaan ylpeä, että olen selvinnyt kaikesta tähän asti näin vähäisillä arvilla.

26 kommenttia:

  1. Todella rohkea kirjoitus. <3 Arvostan kovasti, että uskallat tuoda tunteesi aidosti esille. Ainakaan minulla ei syntynyt mielikuvaa, että Ukolta olisi puuttunut syliä missään vaiheessa, päinvastoin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :) Mukava kuulla rohkaiseva kommentti, tämän postauksen julkaiseminen jännitti hirmuisesti.

      Poista
  2. Pakko nostaa sinulle peukkua miten avoimesti ja aidosti kirjoitit tunteistasi. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, olen tyytyväinen että vihdoin uskalsin kirjoittaa tästä. :)

      Poista
  3. Kunnioitan suuresti sinua äitinä kun kirjoitat näin vaikeasta aiheesta! Rehellisesti kerrot tunteesi. Pikku Ukolla on hyvä äiti :)

    VastaaPoista
  4. Siul on oikeus siun omiin tunteisiis! Kukaan ei voi ulkopuolelta määritellä, mitä sinun pitäisi tuntea tällaisessa tilanteessa. Siis kuka voi tämän postauksen perusteella tuomita sinut huonoksi äidiksi? En ole kokenut samaa (oma taniainen sai diagnoosinsa vasta myöhemmin), mutta kirjoituksesi perusteella pystyn täysin ymmärtämään, että olet tuntenut, niin kuin olet tuntenut. Ikävää, että olet saanut kummastusta osaksesi, toivottavasti se ei ole herättänyt lisää(?) syyllisyyden tunteita. Olet selvinnyt hienosti. Ukolla on asiat hyvin, kun hänellä on sinut äitinä. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos! Olen kai lukenut liikaa keskustelupalstoja, kun pelkäsin niin kovasti, että tästä kirjoituksesta tulee kuraa niskaan. Onneksi olen saanut tähän mennessä vain positiivista palautetta. :) Olen tosiaan aika kova syyllistymään kaikesta, mutta näin jälkeenpäin asiaa miettiessä olen tullut siihen tulokseen, että tuntemukseni olivat varmastikin ihan normaaleja tuossa tilanteessa.

      Nyt onneksi tosiaan kaikki tuntuu vihdoinkin olevan mallillaan, ja olen siitä hirmu kiitollinen ja iloinen. :)

      Poista
  5. Mä niin yhdyn edellisiin, että hyvä äiti olet - Ukollesi paras <3 Nostan myös hattua rehellisestä kirjoituksesta ja omien tunteiden paljastamisesta, rohkeaa! Monia tunteita myös tunnistan; hirmuinen petetyksi tulemisen tunne ja tuo pelko että oppiiko rakastamaan... Ja kyllä olen miettinyt että tuon jälkeen selviää varmaan mistä vaan, jotta tsemppiä meille :-) Ja jonain päivänä jos sun kirjoituksen lukee joku joka on vielä tuolla tunnemyrskyssä ja saa uskoa tuosta, niin huippua :-) K&O

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos <3 Näin mäkin olen sen ajatellut, että nyt tästä selvinneenä on taas vahvempi kuin ennen. Ja toisaalta jotenkin myös herkempi, vaikea selittää, mutta ymmärtänet... :)

      Toivon kanssa, että tästä olisi joskus jollekin samassa tilanteessa olevalle apua.

      Poista
  6. Loistava kirjoitus! <3 lohdutukseksi voin kertoa että täälä suunnalla on koettu myös koko talven kestänyttä tunnemyrskyä.. nyt alkaa tasottumaan ja meiän ukko on 7kk. Asiaan vaikuttaa toki toinenkin lapsi joka on erkka myös.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos <3 Ihana saada positiivista palautetta! Ja ihana myös kuulla, etten ole ainoa äiti joka näitä tuntemuksia joutuu käymään läpi.

      Poista
  7. Pelkästään tuo sektio sai minulla vastaavanlaiset tuntemukset, vauva ei tuntunut omalta ja tuntui että siinä oli vain vikaavikaa (lyhyt kielijänne, erikoiset näppylät korvan edessä, naamassa ja niskassa haikaran puraisuja) vaikka kaikki oli oikeasti hyvin! Ihan esikoisen syntymä muutenkin sekoittaa elämän melko perusteellisesti, ei siis ole ihme että olet ollut hieman hukassa kun kaupan päälle vielä sopeutuminen down-diagnoosiin. Mukavasti kirjoitat teidön arjesta ja Ukko näyttää onnelliselta ja tyytyväiseltä lapselta, joka on se paras mittari! - LeenaK. P.S. Kaksinseuraavaa lasta ovat tuntuneet meidän vauvoilta ihan heti, ja muuten syntyneetkin alakautta. Eli yksinsektio ei vielä välttämättä tarkoita että alatiesynnytys on mahdoton, jollei siis ole jokin nuu fysiologinen este.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi ja siitä että jaoit myös kokemuksesi. :) On lohdullista tietää, että vielä sektion jälkeenkin alatiesynnytys voi onnistua. Tosin jos joskus olen vielä raskaana, saatan toivoa suunniteltua sektiota, sillä pelko lapsen vammautumisesta alatiesynnytyksessä on kova ja saattaa ajaa "tavallisen synnytyksen" toiveen ohitse. Mutta onneksi asia ei ole vielä ajankohtainen.

      Poista
    2. Ihan samat tunteet minullakin ollut ja valitettavasti jaktuvat vieläkin, vaikka poikamme syntyi alakautta ja on jo melkein 3 v. Syylisyyden tunne ei helpota päiväksikään. Seuraava lapsi syntyi suunitelulla sektiolla juuri lapsen vammautumisen alatiesynnytyksessä pelon takia. Kaikki meni hyvin ja olin se onnelinen äiti kotiutumassa sairaalasta .

      Poista
    3. Kiitos kommentista, on helpottavaa kuulla etten todellakaan ole ainoa, joka näitä ajatuksia joutuu läpikäymään. Toivottavasti sielläkin vielä jonain päivänä tilanne kääntyisi hyväksi. Tiedän, että jatkuva syyllisyydentunne on yhtä tuskaa. :( Jaksamista!

      Poista
  8. Noh, suunniteltua sektiota minäkin olisin halunnut, mutta keskimmäinen syntyikin jo viikolla 37+1 enkä eWhtinyt koko synnytystapa-arvioon :) loppu hyvin, kaikki hyvin siinäkin. Ja unohtui vielä sanoa, että ihan yhtä rakas lapsi on esikoinen vaikka muutkin, vaikka alku hieman takkusi.

    VastaaPoista
  9. Ei tähän voi muuta todeta, kuin että sait tämän naisen hyvin hiljaiseksi. On tosi hienoa, että jaoit tämän tuttujen (ja muidenkin) kanssa, eikä minusta ketään ole oikeutettu sinua tuomitsemaan! Muista muru, että olet täydellinen äiti Ukolle ja saat myös olla hurjan ylpeä pikkuisesta. Niin iloisesta, touhukkaasta ja ihanasta vesselistä ei voi olla muuta kuin ylpeä. <3 <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos <3 Ihana saada näin paljon positiivista palautetta :) Suukkoja Isabellalle!

      Poista
  10. Kiitos tästä! <3 olet rohkea kun kerrot tämän ääneen. Itkeä vollotin kun luin tätä. Olen itse tuskaillut saman asian parissa, tosin sillä erolla, että minä en ole lastani synnyttänyt, en edes sektiolla. Vaan hän on puoli vuotiaana haikaran tuoma, nyt vähän vailla vuoden vanha. Jotenkin kuvittelin, että äidin rakkaus syttyy jotenkin :D lapsellista ehkä... Vaikka tiesinkin, että kun kyseessä ei ole biologinen lapsi, niin tunnesiteen rakentuminen on toki kaikkineen erilainen. Nyt huomaan, että ensimmäisiä kertoja koen juuri tuota kuvailemaasi oloa ja välillä tulee puuskia, jolloin rakkaus oikeasti tuntuu. Meillä lapsella on motorista kehitysviivettä, syytä ei tiedetä, liekö syynä suuri koko, joka tuottaa kömpelyyttä. Ajauduin itseasiassa blogiisi ja luin sen yhdeltä istumalta, kun etsin tietoa 10 kk neuvolan sisällöstä. Se nimittäin jännittää, kun ei taas oikein tiedä mitä isännän kehityksestä sanotaan. Ihanaa kevättä ja nautiskellaan jokaisesta mahtavasta edistysaskeleesta. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei ja kiitos kommentista! Ihana kuulla, että olet saanut vertaistukea blogistani. :) Jospa se rakkaus siitä roihahtaisi vielä ihan kunnolla, meillä ainakin tuntuu, että päivä päivältä se vain kasvaa :)

      Poista
  11. Hei! Olen blogisi uusi lukija. On hienoa lukea blogiasi, olen saanut siitä paljon positiivista energiaa. Tämä kirjoitus oli erityisen helpottava, kun itse painin samojen haastavien tunteiden kanssa. Meille syntyi huhtikuussa down-tyttö, ilman mitään ennakkomerkkejä. Vaikka olin käynyt verikokeet ja ultrat, niin mitään poikkeavaa ei havaittu. Nyt olemme opetelleet tätä uutta elämää kuusi viikkoa, joista neljä tyttö on ollut kotona. Teidän Ukko vaikuttaa upealta pikkumieheltä ja on niin suloinen. Kiitos siis tästä blogista, siitä on ollut paljon iloa ja lohtua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei ja ihana kuulla että blogista on ollut sinulle iloa. Onnea teille tulokkaasta! :) Ja muista että vaikka nyt vielä tuntuisi miten pahalta, niin kyllä se vielä iloksi muuttuu, ennemmin tai myöhemmin. :)

      Jos muuten kuulut facebookiin, niin suosittelen lämpimästi liittymistä Downiaiset-ryhmään. :)

      Poista
  12. Minulla esikoinen 5v ja kuopus puoli vuotta. Esikoisen synnytyksen koin vaikeaksi, pitkäksi ja kivuliaaksi, siitä ei ole hyvää muistoa eikä äidin rakkaus syntynyt heti. En voi sanoa milloin se olisi syntynyt. Esikoisen vauva ajasta minulla on muisto, että oli helppo lapsi vaikka mies sanoo että oli itkuisempi kuin kuopus. Muistan vain kuinka odotin että vauva kasvaisi ensin puoleen vuoteen ja saisi syodä kiinteitä ja siitä vuoteen jolloin lopetin imetyksen. Esikoinen oli paljon sylissä ja sai hellyyttä niin vauvana kuin nyt vanhempana, mutta jos vertaa kokemaani tunnetta kuopusta kohtaan tuntuu että äidin rakkaus on kuopusta kohtaan voimakkaampaa. Kuopuksen synnytyksen koin paljon helpommaksi. Molempien raskaudet oli helppoja ja kuopus on helppo lapsi. Kuopusta en ehkä edes ehdi pitämään niin paljon sylissä kuin esikoista vauva aikanaan, koska nyt on huomioitava vanhempaakin lasta. Esikoisen koin vielä voimakkasti osaksi itseäni vauvan syntymän jälkeen enkä omaksi itsekseen. Pikku hiljaa vauvan kasvaessa lakkasin ajattelemasta että lapsi on osa minua, rupesin ajattelemaan vauvaa omana persoonanaan. Kuopusta odottaessa ajattelin jo ennen syntymää että vauva ei ole osa minuaan vaan oma itsensä. Kummatkin lapset ovat olleet toivottuja.
    Poden siis huonoa omaa tuntoa että minusta tunnen suurempaa äidin rakkautta kuopusta kohtaan kuin esikoista. Poikasi kuvat ovat niin rakastettavan suloisia.

    VastaaPoista
  13. Hei, kiitos rohkeasta tekstistä. Minulla on samanlaisia tunteita. Vauvani on 4 kk ja yllätyksenä alkaa selvitä, että ehkä vammainen. Olen ihan sekaisin, huolissani ja järkyttynyt.

    VastaaPoista
  14. Tunnekylmä ihminen ei olisi edes miettinyt noita asioita, joista kirjoitit. Älä hyvä ihminen soimaa itseäsi tunnekylmäksi. Kun on suremisen aika, täytyy surra. Sairaaksi tulee, jos yrittää peitellä suruaan ja käyttäytyä jonkun sellaisen tunnetilan mukaisesti, joka ei ole sillä hetkellä totta. Omille tunteilleen täytyy olla rehellinen, jotta pääsee elämässä eteenpäin - sinun tarinasi oli oppikirjaesimerkki siitä. Kaikkea hyvää teille.

    VastaaPoista