keskiviikko 28. toukokuuta 2014

Äidin ruutuaika

Hei taas kaikille! Täällä sitä ollaan blogihiljaisuudesta huolimatta. Olen viime aikoina ihan tosissani miettinyt tietokoneella viettämäni ajan määrää, ja sitä mistä kaikesta se on pois. Paljon puhutaan lasten ruutuajasta ja sen vähentämisestä, mutta entäpä aikuisten ruutuaika? Kuka sitä vahtii? Niinpä niin, ei kukaan rajoita minun ruutuaikaani, ellen tee sitä aivan itse.

Muistatteko, kun 90-luvulla kotitietokoneet ja internetin käyttö alkoivat yleistyä? Silloin puhuttiin nettiriippuvuudesta ongelmana, joka rinnastettiin mihin tahansa riippuvuuteen. Ei kukaan nykyään pidä ongelmana sitä, että kaikki ovat ihan koko ajan netissä, parhaimmillaan tai pahimmillaan vieläpä monen laitteen kanssa yhtä aikaa. Päinvastoin on vähän erikoista, jos ei facebookkaa tai omista älypuhelinta.

Minun suurimmat aikasyöppöni ovat Facebook, Blogger ja erilaiset keskustelupalstat. Läppäri on ruokapöydällä päällä lähes koko päivän, ja tabletin paikka on tätänykyä yöpöydällä, jotta voin ensimmäisenä aamulla ja viimeisenä illalla vielä tarkistaa Facebookin ja uudet blogikirjoitukset. Monesti illalla jumitun tabletille selailemaan jotain aivan turhaa, jolloin nukkumaanmeno viivästyy ja unenpuute on taas seuraavan päivän vireydestä pois. Häpeäkseni välillä (=usein) selaan nettiä jopa Ukkoa syöttäessäni. Todella läsnäolevaa vanhemmuutta, eikö?

Itse inhoan sitä, jos keskustelukumppanini uppoutuu esimerkiksi selailemaan puhelintaan tai tuijottamaan telkkaria, ja joudun puhumaan kuuroille korville. Tuntuu ikävältä jäädä tärkeysjärjestyksessä toiseksi ruudulle, enkä halua, että Ukko ja M joutuvat kokemaan samaa minun kanssani. Sen takia olenkin viime aikoina aivan tietoisesti vähentänyt koneella viettämääni aikaa.

Onneksi puhelimeni on niin aataminaikainen, että sillä ei kannata nettiä käyttää, koska akku tyhjenee muutamassa minuutissa. Eikä se oikeastaan haittaa yhtään, sillä inhoan muutenkin tihrustaa nettisivuja postimerkin kokoisesta puhelimen näytöstä. Ja kun jossain vaiheessa ostan uuden puhelimen, en edelleenkään todellakaan halua viimeisintä huutoa olevaa älypuhelinta. Nimittäin asiaa ajateltuani en halua olla koko ajan "linjoilla". Pärjään ihan varmasti kauppareissun ajan ilman tietoa siitä, mitä entinen työkaverini söi ravintolassa tai mitä hassua yläasteen luokkakaverini lapsi tänään teki, näin kärjistetysti.

Lievästä kriittisyydestä huolimatta tunnustan kuitenkin sosiaalisen median arvon käytännöllisenä yhteydenpito- ja verkostoitumisvälineenä ja kanavana saada äänensä kuuluville. Kirjoitanhan itsekin tätä blogia, ja tottakai toivon, että sitä myös luetaan ja että siitä olisi iloa mahdollisimman monelle. Lisäksi kuulun Facebookissa neljään erilaiseen downin syndrooma -aiheiseen ryhmään, eikä aikana ennen internetiä vertaistukea ja -tietoa olisi ollut mitenkään mahdollista saada näin suuressa mittakaavassa. Mutta netin hyödyistä ja iloista huolimatta tärkeintä elämässäni tällä hetkellä ovat luonnollisesti Ukko ja M, joten heille minun kuuluu aikaani ja huomiota antaa nettituttujen sijaan. Ja loppupeleissä fyysinen läsnäolo ja kasvotusten tapahtuva kanssakäyminen antaa minullekin niin paljon enemmän kuin koneen ääressä istuminen.

Ja loppukevennykseksi; näin meillä nykyään hoidetaan iltapesut!

5 kommenttia:

  1. Hyvää pohdintaa! Itse olen miettinyt omaa ruutuaikaani myös todella paljon, sillä hyvin paljon ajastani vie blogi ja postausten mietintä sekä muu verkostoituminen somessa. Joskus tyttö on sylissä ottamassa rentoa hetkeä, minkä jälkeen mennään sitten leikkimään ja ollaan aktiivisesti yhdessä. Mutta samalla mietin, että onkohan se tarpeeksi? Pitäisikö koko hänen hereilläoloaika olla jotain tapahtumassa (ei kai?), miten hänen kannaltaan olisi parasta..?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi! Niin, kyllä minun mielestäni lapsen on hyvä oppia sekin, ettei äidin huomio voi olla sataprosenttisesti keskitetty lapsen viihdyttämiseen jatkuvasti. Siis että äiti voi välillä tehdä omia juttujaankin. Mutta itsessäni häiritsee, ja syyllisyyden tuntoa herättää eniten se, jos silloinkin vilkuilen läppäriä kun oikeasti pitäisi keskittyä lapseen ja olla läsnä.

      Poista
  2. Mulla oli ennen läppäri aina päällä, mut sen jälkeen ku muutettiin (eli marraskuussa) en oo pitäny läppätiä ollenkaan päällä Sylvesterin ollessa hereillä, enkä juuri muutenkaan.. Toki mulla on oaheena vilkasta nopeesti kännykkää koko ajan, mut oon koittanu kovasti siitäkin tavasta päästä eroon! :) Pakko vähentää ruutuaikaa ku tulee toinen lapsi, meneehän niihin lapsiin sit tupla-aika :) Hyvä kirjotus ja pistää varmasti monet miettimään :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oikeasti varmaan "vapauttavaa" olla läppäri kiinni päivän ajan! :) Pitäisi itsekin ihan tosissaan panostaa vielä enemmän ruuduttomaan aikaan, kotikin varmaan olisi siistimpi kun suuntaisi energian ihan muuhun kuin datailuun.

      Ne on ne älypuhelimet toisaalta hirmu käytännöllisiä juurikin kun ei tarvitse käynnistää tietokonetta esim. pikaisen fb-kurkkauksen takia, mutta toisaalta sitten sitä helposti tulee vilkuiltua tavan takaa kun se on niin helppoa. :)

      Poista
  3. Myönnän myös jonkis sortin riippuvuutta; tablet kulkee pahimmillaan mukaan vessaankin. Ruokapöydässä ja sängyssä on jo ihan vakikaveri... Kuulen myös ihmettelyäni ikiaikaisesta luuristani, lähinnä kun siihen ei ilmaisviestintä WhatsAppia saa. Tarviiko todella olla aina tavoitettavissa? Ja toisaalta vaikka olisikin, kuinka nopeasti ruudun toiselle puolelle etääntyneet läheiset huomaavat oikean hädän tai alkavat ihmetellä onko jotain sattunut?... Ensisijainen ajatus taitaa olla, että kaveri pitää vain taukoa somesta, unohti mainita.

    VastaaPoista