sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Taikapöksyt!

Oottekos ennen kuulleet housuista, jotka ovat sopivat neljä- ja puolikuiselle...



sekä vuoden ja yhdeksän kuukauden ikäiselle?


Nuo housut ovat siis takuulla olleet hintansa veroiset, vai mitä?


P.S. Ukon liikkumisesta varmaan jo ainakin puolet tapahtuu kävellen nelinkontin menemisen sijaan, jes! 

<a href="http://www.bloglovin.com/blog/9552839/?claim=5dcx49dh7nm">Follow my blog with Bloglovin</a>

lauantai 27. syyskuuta 2014

Leikkihellasuunnitelma

Bongasin taannoin Meidän perhe -lehdessä tällaisen vinkin:

Meillä pyörii nurkissa kaksikin tuon kaltaista vanhaa yöpöytää, joista toinen joutaa ihan varmasti Ukolle hellaksi. Vaaleansinistä maalia löytyy yhden vanhan maalausprojektin jäljiltä, ja musta kontaktimuovikin on jo hankittu. Nyt odotellaan enää inspiraatiota aloittaa, ja tilaa autotalliin kattopaneelien ja jiirisahan tieltä, jotta pääsen käsiksi tallin nurkassa lojuvaan yöpöytään. Projektilla ei onneksi ole vielä kiirettä, sillä Ukko ei ihan vielä taitaisi edes osata leikkiä ruuanlaittoa. Mutta toivottavasti vielä ennen joulua saisin homman tehtyä. Jo senkin takia, että joulun jälkeen saattaa iskeä krooninen aikapula, kun palaan töihin.

Ovathan ne Ikean ja Brionkin leikkihellat- ja keittiöt hienoja, mutta vanhaan yöpöytään verrattuna tietenkin myös melko kalliita ja vievät enemmän tilaa. Sitä paitsi onhan tuollainen omatekoinen malli monin verroin sympaattisempi kuin massatuote.

perjantai 26. syyskuuta 2014

Blogin uusi nimi

Olen jo kuukausitolkulla tuskaillut blogin tyhmän nimen kanssa, mutta en ole saanut aikaiseksi keksiä parempaakaan. Viime yönä kun en saanut nukuttua, sain kuitenkin idean: Melkein tavikset. Tadaa!

Uudessa nimessä minua miellyttää ensinnäkin se, että se on suomenkielinen. Nimi myös kuvastaa paremmin meitä ja blogin sisältöä. Ainakin minulle tulee nimestä välittömästi mieleen perheblogi, toisin kuin vanhasta Downtown-nimestä. Uusi nimi tietenkin myös viittaa siihen, että vaikka olemmekin muuten aika perusperhe, niin luonnollisesti Ukon ekstrakromosomi tuo mukanaan jonkin verran ekstrajuttuja vanhemmuuteen ja elämään yleensäkin.

Vaikka sana "downtown" ei oikeasti liitykään mitenkään itse downin syndroomaan, niin mielestäni blogin nimenä se kuitenkin oli vähän rajoittava, ikään kuin blogi käsittelisi pelkästään vain down-juttuja. Toisaalta aika iso rooli niillä on tähän asti ollutkin, mutta kirjoittaisin mielelläni enemmän myös muista asioista. Tai siis tietty olen tähänkin mennessä kirjoittanut, mistä huvittaa, mutta uuden nimen kanssa on jotenkin vielä "vapaampi" olo, jos ymmärrätte mitä tarkoitan.

Aikanaan kun perustin blogin, kirjoitukset ja ajatukset ylipäätään keskittyivät melko tiiviisti Ukon downin syndroomaan. Ehkä nimenmuutos kertoo jotain myös omasta päänsisäisestä prosessistani tämän asian suhteen. Toki downin syndrooma on vahvasti läsnä elämässämme, sitä ei käy kieltäminen, mutta enää koko elämä ei pyöri syndrooman, saati sen takia murehtimisen ympärillä. Ja tiedättekö, on ihan mahtavaa tajuta tällainen asia! Eikä muuten ollut ensimmäinen kerta kun saan ahaa-elämyksen kirjoittaessani. Kirjoittaminen on välillä niin ihanan terapeuttista, suosittelen lämpimästi! Ja jos kirjoittaminen ei houkuttele, niin toivottavasti lukeminen auttaa. Tuoreena down-vauvan äitinä itseäni ainakin olisi varmasti helpottanut kuulla, että kyllä ne asiat vielä asettuvat uomilleen ja kaikki järjestyy, ihan varmasti.

Tätä pakettia en palauttaisi, vaikka mikä olisi!



torstai 18. syyskuuta 2014

Onnellinen automies ja käynti ravitsemusterapeutilla

Tässäpä iloinen ukkeli lemppariautonsa kanssa kauppareissulle lähdössä. On kyllä niin ison pojan näköinen tässä kuvassa, että itseäkin jo hirvittää! Mihin katosi minun vauva?!


Tänään olimme siellä ravitsemusterapeutilla. Terapeutti oli oikein mukava ja käynnillä vierähti yli puolitoista tuntia. Ukolla meinasi pariin otteeseen kärsivällisyys loppua, mutta itse nautin kun sain kunnolla "vatvoa" asiaa ammattilaisen kanssa. Tosin kuten arvelinkin, ei häneltä mitään maatamullistavaa uutta tietoa tullut, mutta jokunen idea kuitenkin, ja uusia näkökulmia muutamiin asioihin. Parasta antia oli huojentunut olo käynnin jälkeen; eivät ne asiat nyt niin kovin huonosti ole. Ukko syö ja kasvaa hyvin, joten syytä akuuttiin huoleen ei tällä hetkellä todellakaan ole, ja se on hyvä se.

Terapeutti lupasi soitella minulle syksyn aikana, ja todennäköisesti menemme toiselle käynnille ensi vuoden puolella, kun Ukko on aloittanut päiväkodin. Mutta sitä ennen keskitymme uusien ruokien maisteluun näin kotosalla.

keskiviikko 17. syyskuuta 2014

Eroon purkkiruuasta III

Täällä sitä ollaan, kaikenlaista tekemistä ja kiirettä vain on jatkuvasti, eikä aikaa kirjoittelulle tahdo oikein jäädä.

Tulin siis vain pikaisesti kertomaan, että luovutin purkkiruuattomuuden suhteen ja Piltin kansi naksahti jälleen jo viime viikolla. Viime tiistaina kävimme neuvolassa ylimääräisessä punnituksessa. Ukko on onneksi kasvanut tasaisesti omalla käyrällään. Painoa oli nyt 10,3 kg ja pituutta noin 81 cm.

Huomenna menemme käymään ravitsemusterapeutilla. Olen melko skeptinen sen suhteen, pystyykö terapeutti tuomaan mitään uutta vinkkiä tai ohjetta tähän asiaan, mutta tuskinpa käynnistä haittaakaan on.

Oikeastaan olen viime päivinä alkanut ajatella, että tähän asiaan auttaa vain ja ainoastaan aika, ja että stressaan ehkä vähän turhasta. Onhan sitä maailmassa suurempiakin ongelmia, kuin purkkiruokaa syövä lapsi. Tärkeintähän on, että se ylipäätään syö jotakin, vai mitä?

lauantai 6. syyskuuta 2014

Faktat pöytään

Ehkä olettekin lukeneet tästä Richard Dawkinsin möläytyksestä:

Juttu Hesarissa

Rohkenen olla eri mieltä. En ymmärrä, miten kukaan voi olla niin yksinkertainen, että kuvittelee tuollaiseen tilanteeseen olevan olemassa kaikille sopiva patenttiratkaisu; "tee abortti ja yritä uudelleen". Onkohan herra Dawkins tullut ajatelleeksi, että abortti niillä viikoilla kun down-diagnoosi varmistuu, ei todellakaan ole mikään pikkujuttu. Se on synnytys, joka on pahimmillaan todella traumaattinen kokemus äidille. Unohtamatta tietenkään sitä, että aborttiin päätyneen on elettävä ratkaisunsa kanssa lopun ikäänsä.

Mehän emme onneksi tienneet Ukon downista etukäteen mitään. Ja painotan sanaa "onneksi". Jos olisimme saaneet tietää jo raskausaikana, niin olisin siinä shokissa ja senhetkisen vajavaisen tietämyksen kanssa saattanut päätyä aborttiin, kuten valitettavasti ylivoimaisesti suurin osa down-tiedon raskausaikana saaneista. Ja sen sijaan, että nyt saan elää elämääni aivan valloittavan pikkuihmisen kanssa, niin minun pitäisi elää sen tiedon kanssa, että olen tietoisesti tappanut lapseni vain koska hän ei ollut sitä mitä olin odottanut. Jollekin asia ei ehkä olisi ongelma, mutta itseni tuntien, minun olisi ollut hyvin vaikea kantaa moista kokemusta mukanani loppuikäni.

En kiellä, etteikö syntymän jälkeen yllätyksenä tullut tieto downista olisi ollut järkytys ja shokki. Enkä sitä, että vammaisen lapsen saaminen tietää paljon ylimääräistä huolta ja työtä. Mutta julkisessa keskustelussa hyvin usein tuntuu unohtuvan se, että lapsi se on vammainenkin lapsi. Reilussa puolessatoista vuodessa Ukosta on tullut meille tärkeä, rakas ja korvaamaton osa perhettä, jota en vaihtaisi pois mistään hinnasta. Ukon mukanaan tuomat positiiviset asiat painavat vaakakupissa niin paljon enemmän kuin vuodattamani kyyneleet tai erilaisten lomakkeiden täyttämiseen käytetyt tunnit. Sitä paitsi, eihän tavallisenkaan lapsen kanssa elämä varmasti ole aina huoletonta ruusuilla tanssimista!

New York Times julkaisi Dawkinsin mielipiteelle aivan loistavan vastinekirjoituksen, suosittelen lämpimästi lukemaan sen. Etenkin jos olet juuri saanut tietää odottavasi/olet juuri synnyttänyt down-lapsen.

Juttuun pääset tästä

torstai 4. syyskuuta 2014

Eroon purkkiruuasta II

Viisi päivää purkkiruuattomuutta takana, eikä edistystä ole juurikaan havaittavissa. Lainasin kirjastosta pari kirjaa inspiraatioksi.


Tuohon sormiruokailukirjaan en ole vielä ehtinyt tutustua, tosin sormiruokailun osalta juna on tainnut meidän kohdalla mennä jo vähän ohi. Toista kirjaa olen ehtinyt silmäillä sen verran, että vähän soveltamalla sen ohjeista jotkin voisivat olla ihan käyttökelpoisia. Lukiessa kyllä vähän ärsytti kirjan rasvaton maito -tuputus. Meidän ruokapöydässä ei sitä tulla näkemään!

No, takaisin Ukon viime päivien syömisiin. Olen joka päivä tehnyt ruokaa, mikä on minulle aika ennenkuulumatonta, mutta oikeastaan aika mukavaa. Ruokana on ollut lihapullia, broilerikiusausta, uunilohta, nakkikastiketta ja lindströminpihvejä. Ukolle ei ole kelvannut oikein mikään siten, että se olisi varsinaisesti syönyt saati pitänyt ruuasta. Olen joka aterialla tarjonnut Ukolle myös näkkileipää, maitoa, tomaattia/kurkkua ja välillä hedelmää jälkiruuaksi, joten ihan kokonaan ruuatta Ukko ei tietenkään ole jäänyt. Peruna ja liha/kala eivät meinaa upota sitten millään, mutta esimerkiksi herneet ja porkkana kelpaavat ainakin pienissä määrin.

Tällä hetkellä tilanne tuntuu aika epätoivoiselta, ja tuntuu ihan absurdilta ajatella, että noin vuosi sitten kamppailin ihan päinvastaisen "ongelman" kanssa, kun Ukolle ei kelvannut purkkiruoka lainkaan. Omasta harmituksesta huolimatta yritän pitää ruokailutilanteet mahdollisimman leppoisina ja hyväntuulisina, mutta silti vähän pelkään, että Ukko vaistoaa jännittyneisyyden minussa kun istumme ruokapöytään.

Positiivista tässä on se, että Ukkoa kuitenkin kiinnostaa ruoka, ja se malttaa istua pöydän ääressä haarukka kädessään aika pitkänkin aikaa. Eikä se enää heittele lautasta ja ruokaa niin innokkaasti lattialle kuin esimerkiksi kuukausi-pari sitten (paitsi tietenkin kyllästyessään). Ja kun Ukko pyörittelee tomaatin- ja leivänpaloja ympäri lautasta, ja poimii ne sitten suuhunsa, niin niihin toivottavasti on tarttunut edes jotain makua itse ruuasta. Ehkä tämä tästä vielä, nyt äidin tehtävänä on vain ahkerasti tarjota makuja maisteltavaksi ja olla kärsivällinen.

Epäluuloa, epäluuloa...

Hiekkaa kyllä kelpaa maistella