torstai 1. syyskuuta 2016

Kuulumisia

Onkohan muilla blogia kirjoittavilla äideillä enemmän tunteja vuorokaudessa? Miten tuntuu, että koko ajan teen jotain ja silti en ehdi mitään? Ainakaan kirjoittamaan blogia. Lapset eivät nuku ikinä yhtä aikaa ja aina on jotain pientä kotihommaa. Tai sitten kun illan vapaahetki koittaa, olen niin väsynyt että käytän sen mieluummin nukkumiseen kuin kirjoittamiseen.

Oli miten oli, nyt vihdoin koitti sopiva hetki istahtaa koneen kanssa alas (inhoan kirjoittaa puhelimella, läppäri sen olla pitää). Viime tekstistä on näköjään vierähtänyt jo yli kolme kuukautta. Tiedän, että on kurjaa yhtäkkiä vain "kadota" kuukausiksi, mutta siitä huolimatta haluan pitää itselläni vapauden välillä ottaa taukoa blogista tuntematta paineita kirjoittamiseen. Toivottavasti kukaan seuraajista ei ole ollut huolissaan!


Mitä meille sitten kuuluu? Mistähän sitä aloittaisi? Veikka kasvaa ja oppii uusia juttuja hurjaa vauhtia. Ukon silmälasit korjautettiin noin viisi kertaa kunnes saimme silmälääkäriltä vapautuksen niiden käytöstä. Puheterapiassa on hyödynnetty OPT-menetelmää ahkerasti ja pari uutta sanaakin olemme saaneet kuulla. Ensi viikolla menemme M:n kanssa taas vammaispalvelun järjestämälle viittomakurssille. Uudet viittomat tulevat tarpeeseen, sillä viittominen on edelleen pääasiallinen kommunikointikeino Ukon kanssa.

Ajoittain olemme olleet helisemässä kaikenlaisen pöllöilyn takia ja toisaalta Ukko välillä taas yllättää superfiksulla käytöksellään ja hoksaavaisuudellaan. Hiljattain kävimme Hoplopissa ja sen jälkeen kaupungilla syömässä ja vielä jälkkärileivoksella kahvilassa. Meillä ei ollut edes rattaita mukana ja kaikki sujui tosi hyvin.


Kesän olemme pysytelleet aika lailla kotosalla. Olemme ulkoilleet paljon ja syöneet hyvin. Nykyään muuten ruuanlaittokin on mielekkäämpää kun Ukko syö melkein mitä vaan. Kesäkuussa kävimme viime vuoden tavoin ihanan down-ipanaporukan kanssa leireilemässä ja juhannuksena Lievestuoreella Nokkakiven huvipuistossa, joka on aivan ihana kohde pienille lapsille.


Siinä meidän viime aikojen kuulumiset pähkinänkuoressa. Kesän ajan olemme saaneet olla onneksi suhteellisen terveinä mutta tällä viikolla molemmat pojat ovat olleet nuhaisia ja tiistain ja keskiviikon välisenä yönä vanha tuttumme laryngiitti teki paluun pitkästä aikaa. Hieman pelottaa, että ensi talvi on sairasteluiden suhteen toisinto viime vuodesta, mutta eipä se auta kun vain toivoa parasta ja jälleen kerran muistuttaa itseään ettei etukäteen murehtiminen kannata.

Mutta nyt hyvää yötä ja kuulemisiin taas! Tällä kertaa toivottavasti vähän nopeammin kuin kolmen kuukauden päästä...


tiistai 17. toukokuuta 2016

Silmälasit

Saimme Ukon silmälasit viime viikolla ja rehellisesti sanottuna minua vähän epäilyttää. Emme ehtineet kunnolla edes liikkeen ovesta ulos, kun lasit jo lensivät vauhdilla katuun ja toiseen linssiin jäi jälki. Seuraavaksi menimme kauppaan, ja lasit lensivät kaupan pihalle. Sen jälkeen päätin, että lasien käyttöä harjoitellaan toistaiseksi vain sisällä. Ja varmaan hankimme niihin narun, josta lasit jäävät heittäessä kaulaan roikkumaan.


Lasit näyttävät ihan kivalta, mutta ne eivät oikein istu päähän. Ehtivätköhän ne jo vääntyä Ukon käsittelyssä? Meidän täytyy vielä käydä säädättämässä niitä optikolla. Voihan se olla, että Ukko pitäisi niitä mieluummin, elleivät ne koko ajan valuisi häiritsevästi alaspäin.

tiistai 26. huhtikuuta 2016

Sadepäivän puuhaa - taikataikina

Tänään on satanut aamusta asti, enkä todellakaan ole niitä äitejä, jotka ulkoilevat lasten kanssa säässä kuin säässä. Oikeasti Ukolla olisi ollut tänään päiväkotipäivä, mutta viime keskiviikkona iskeneen noroviruksen takia päätin pitää sen vielä kotona kaiken varalta.

Täynnä virtaa olevan kolmevuotiaan kanssa on pakko keksiä jotain järkevää tekemistä, kun energiaa ei pääse purkamaan ulos. Junaratoja ja legohökkeleitä ei jaksa rakentaa loputtomiin enkä halua että lapsi katsoo liikaa telkkariakaan. Varsinkin kun viime viikolla sairastaessamme katsoimme sitä tuntitolkulla. Jostakin minulle tuli mieleen omasta lapsuudesta tuttu taikataikina.

Taikinan tein tällä ohjeella:

3 dl vehnäjauhoja
1,5 dl suolaa
1,5 dl vettä
1 rkl öljyä



Ukko oli ihan täpinöissään jo taikinan tekemisestä. Se haki kiireesti itselleen lusikan; Nyt maistetaan! No, ei sitten maistettu, mutta muovailtiin kuitenkin innokkaasti. Paistettavaksi päätyi erilaisia "leivonnaisia", mukaan lukien Ukon tekemä patonki.


Pitkon ja rinkelin voitelin ennen paistamista kananmunalla. Sitten paistoin leivonnaisiamme 125 asteessa tunnin ajan. Niistä tuli tosi hienoja!

Blogger heittää kuvan jostain syystä ylösalaisin, mutta ei se tässä onneksi kauheasti haittaa.
Valmiita tuotoksia voi tietenkin myös maalata. Minulla lojuu kaapissa iso paketti käyttämättömiä akryylivärejä, ruisleivästä ainakin pitää tehdä ruskea. Lisäksi pitkoon pitää keksiä jotain valkoista "raesokeriksi". Ajattelin tehdä taikataikinasta joku päivä muutakin täydennystä Ukon leikkiruokiin. Halpaa ja hauskaa sadepäivän puuhastelua, jossa vain mielikuvitus on rajana!

sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

Hyvin meni! Vai menikö?

En ole vähään aikaan ehtinyt taas kirjoitella. Elämä on tällä hetkellä aika hektistä, mutta pääosin kuitenkin nautin siitä. Ukolla on ollut jonkin aikaa hiukan hankala vaihe päällä. Lyömistä ja tavaroiden heittelyä on esiintynyt viime aikoina taas harmittavan paljon, eikä siihen tunnu auttavan oikein mikään. Vaiheen ohimenoa odotellessa siis...

Erästä vertaispalstan keskustelua luettuani aloin miettiä elämäämme tällä hetkellä. Tulin siihen tulokseen, että kaikkeen ilmeisesti tottuu ja elämään kehitysvammaisen lapsen kanssa turtuu siten, että kaikesta ylimääräisestä sähellyksestä tulee ajan mittaan "normaalia". Hyvänä esimerkkinä tästä on toissapäiväinen kauppareissumme. Lähdin uhkarohkeasti pitkästä aikaa Ukon kanssa kahdestaan kauppaan. Ajattelin, että täytyyhän sitä joskus ottaa mukaan, jotta se oppisi olemaan ihmisten ilmoilla.

Kauppareissun jälkeen olin iloinen. Kaikki meni tosi hyvin! Mutta sitten aloin ajatella tarkemmin. Ukko löi minua kaupassa kaksi kertaa, ja sylkeä päristi tervehtimään tulleen vieraan naisen päälle. Heipat vilkutellaan lähestulkoon jokaiselle vastaantulijalle (kuulostaa hauskalta, mutta ajan mittaan se on rasittavaa). Parkkipaikalla on silkkaa venäläistä rulettia päästää irti Ukon kädestä. Silti minun on joskus pakko tehdä niin esimerkiksi kaivaakseni kolikon kassista ostoskärryjä varten. Bonuksena vielä autossa pipot ja hanskat lentelivät mennen tullen minne sattuivat. Ja edelleen olen sitä mieltä, että meni ainakin - jossei hyvin - niin ihan kivasti (se päristely kyllä oli tosi ikävää).

Välillä silti mietin, miten kauan pystyn käymään kaupassa Ukon kanssa kahdestaan. Minulla on nyt jo vaikeuksia nostaa sitä ostoskärryyn, varsinkin jos se ei itse myötäile yhtään. Ukko on jo niin pitkä, minun pitää nostaa se tosi korkealle saadakseni se kärryn penkkiin. Olemme pari kertaa käyneet kaupassa ilman kärryä, mutta se on niin vauhdikasta toimintaa, että siihen tarvitaan kaksi aikuista. Tiedän kyllä, että aikanaan homma varmasti alkaa sujua. Jutun juju onkin siinä, miten kauan aikaa se ottaa. Ja tällä hetkellä minusta tuntuu, että haastavin aika on meillä vasta alkamassa.


En tiedä minkälaista tavallisen kolmevuotiaan kanssa on käydä kaupassa. Ei sekään varmasti aina helppoa ole, mutta en usko, että ihan tällaista sentään. Tämä on kuitenkin sitä meidän "tavallista", halusimme tai emme. Hetkittäin siihen väsyy ja turhautuu kovastikin, mutta tietenkään en koko ajan vello hankaluudessa. Suurimman osan ajasta meillä on sitä paitsi ihan mukavaa. Tällä hetkellä nautimme kovasti ihanasta keväästä, ulkoilusta ja ystävien tapaamisesta.


P.S. Tänään aiomme tehdä jotain aika extremeä; päiväunien jälkeen menemme Rossoon syömään koko porukalla. Ihan vaan siitä ilosta, että Ukkokin nykyään syö oikeaa ruokaa.

keskiviikko 6. huhtikuuta 2016

Väriä elämään

Tein heräteoston. Bongasin paikkakuntamme Facebook-kirppikseltä hienon vanhan keltaisen puusohvan. Se oli myynnissä ihan meidän lähellämme, ja mittojensa puolesta se sopi aivan täydellisesti ruokapöytämme kanssa yhteen, joten en voinut vastustaa kiusausta.

Pöytäämme alun perin kuuluvista tuoleista osa on rikki, ja olen jo kauan etsinyt vanhoja pinnatuoleja niiden tilalle. Minulla on kolme musta-ruskeaa ja yksi valkoinen, joka on ihan rimpula. Kuten kuvasta näkyy, kyseessä on aikamoisen sekalainen seurakunta; tuolit eivät sopineet keskenään lainkaan yhteen.


Ihastuin sohvaan ensisilmäyksellä, keltainen väri on ihana ja piristää koko huonetta. Sohva on peräisin kai 50- tai 60-luvulta ja luultavasti Lahdessa valmistettu. Se on levitettävä ja mikä parasta, kannen alla on säilytystilaa. Ehkä alan säilyttää siellä lastenvaatteita, jotka odottavat kirpputorille tai Veikan käyttöön pääsyä.

Tarkoituksena on hankkia sohvalle vielä jonkilainen pehmuste. Ajattelin ensin räsymattoa, mutta riittävän kapeaa mattoa tuntuu olevan vaikea löytää. Ostan varmaan palan vaahtomuovia ja ompelen siihen päälle jonkun kivan kankaan. Esimerkiksi Marimekon räsymatto-kangas voisi sopia tähän tarkoitukseen hyvin. Ehkä hankin myös muutaman tyynyn, niin sittenhän sohvalla voi ottaa vaikka päikkärit.

Jalkojen pehmustetarrat täytyy vielä vaihtaa vähän pienempiin.
Olen tosi tyytyväinen hankintaani. Eivät kaikki heräteostokset todellakaan ole turhia. Ruokapöytä näyttää nyt niin paljon paremmalta kuin ennen!


perjantai 1. huhtikuuta 2016

Talvisia hääkuvia

Vaikka meillä ei varsinaista hääjuhlaa ollutkaan, halusin silti meistä kunnon hääkuvat. Kuvat ovat ihana muisto tärkeästä elämäntapahtumasta, ja niitä on mukava katsella ja muistella juhlapäiväämme. M:n valokuvausta harrastava ystävä otti meistä kuvia sekä sisällä että ulkona. Epäröin ensin kuvien ottamista ulkona talvisäässä ohuessa mekossa. Lopulta kuitenkin ehdottomat suosikkini valikoituivat ulkona otetuista kuvista, ja niistä muutaman haluan jakaa nyt kanssanne.

Ihan meidän lähellä on pitkä suora tie keskellä metsää, jossa sai tosi kivan taustan kuville. Tiepätkällä kulkee tosi harvoin autoja, mutta tietenkin juuri silloin kun olimme ottamassa kuvia, ihan melkein viereen tuli työmiehiä kaivamaan jotain ojaa. No, onneksi kaivuri ja kuorma-auto jäivät eteemme eikä taakse, ja saimme hyviä kuvia pienestä häiriöstä huolimatta.


Tämä on minun lempparikuva!

Tämä on ainut kuva, missä katsomme kameraan, ja varmaan sen takia äitini suosikki.

Otimme kuvia myös Päijänteen jäällä. Näissäkin kuvissa tausta on oikeastaan aika kiva, vaikka rannan puissa ei ollutkaan lunta.




Nyt sitten pitäisi vielä päättää, mitä kuvia ja missä koossa kehittäisi. Ajatuksena on, että teettäisin kolmannesta kuvasta vähän isomman taulun makuuhuoneeseen ja ensimmäisen voisi kehystää vähän pienempänä olohuoneeseen. Olkkariin olen suunnitellut jo pitkään sellaista kuvakollaasia, jossa olisi erilaisissa kehyksissä paljon pieniä kuvia perheestämme, niin hääkuva sopisi siihen tietenkin tosi kivasti. Kun vielä saisi joku ilta istua rauhassa koneelle tekemään kuvatilausta!

tiistai 29. maaliskuuta 2016

Hyviä ja huonoja uutisia

Ensin ne hyvät uutiset; olimme tänään Ukon kanssa vuosittaisessa sydänkontrollissa ja kaikki näytti niin hyvältä, että seuraava kontrollikäynti on vasta vuonna 2018. Sydämessä on vielä pieni avoin valtimotiehyt, mutta se on niin merkityksetön, ettei haittaa Ukon elämää millään lailla. 


Sitten ne huonot uutiset. Tai hyvien sydänuutisten rinnalla ne ovat oikeastaan vain "huonoja". Ukko saa silmälasit. Tiedän varsin hyvin, että se on aika pikkujuttu, mutta silti minua ottaa päähän. Olen kyllä tietoinen, että hyvin suuri osa downeista tarvitsee jossain vaiheessa lasit, mutta että näin pienenä!

Olen aivan varma, että lasien päässä pysyminen tulee olemaan ongelma. Varsinkin kun kyse ei ole siitä, että Ukon näkö olisi mitenkään erityisen huono. Ukolla on hajataittoa, mutta ei niin voimakkaasti, että pelkästään sen takia olisi tarvittu laseja. Kun siihen lisätään toisen silmän karsastus katsetta tarkentaessa, niin lääkäri katsoi parhaaksi määrätä lasit ainakin toistaiseksi.

Harmittaa. Ikään kuin viime aikoina ei olisi ollut riittävästi kaikenlaista sählinkiä ja sairastelua muutenkin. Mutta tälläkin kertaa pyrin olemaan murehtimatta liikoja etukäteen (kuten nykyään hyvin usein, jotta säilyisin järjissäni), sekä laittamaan asiat oikeisiin mittasuhteisiin. Ei se maailma tähän kaadu.


lauantai 26. maaliskuuta 2016

Keittiön seinä

Minulla on aina ihan tajuttomasti suunnitelmia kotimme suhteen. Viimeisen vuoden aikana pääni on ihan pursunnut remontointi- ja sisustusideoita. Sen sijaan toteuttaminen on ontunut pahasti lähinnä hoitovapaan ja tietenkin raskauden takia. Minua on jo pitkään häirinnyt keittiön likaisenvalkoinen seinä. Sen maalaaminen oli lopulta nopea pikkujuttu, mutta miten se aloittaminen onkin aina niin vaikeaa?

Viime viikon maanantaina vihdoin sain homman alkuun, kun kävimme joka tapauksessa rautakaupassa hakemassa maalia tulevan kodinhoitohuoneemme seiniä varten. Keittiön seinä oli ennestään valkoinen ja ihan kauheassa pinttyneessä liassa ja kolhuissa. Valkoinen väri seinissä on kyllä ihan ok jossain määrin, mutta liikaa sitä ei pidä olla. Tykkään kovasti väreistä sisustuksessa ja tällä hetkellä erityisesti sinisestä. Turkoosi, petrooli ja vanhanaikainen siniharmaa ovat suosikkejani, joista viimeisen valitsin keittiön seinään. Löysin sopivan sävyn Tikkurilan Vanhan ajan värit -värikartasta. Juuri oikean värisävyn valitseminen on aina tosi hankalaa, pienestä mallista on vaikea kuvitella, miltä väri näyttää isossa seinässä. Lopulta päädyin sävyyn 349X. Alun perin ajattelin valitsevani hieman enemmän harmaaseen taittuvan sinisen, mutta pelkäsin seinän alkavan näyttää liikaa betoniselta.


Seinä pohjamaalauksen jälkeen. Sekä tiskikone että jääkaappi piti siirtää maalauksen ajaksi.

Aloitin homman puhdistamalla seinän liasta niin hyvin kuin pystyin ja teippaamalla reunat maalarinteipillä. Tein varmuuden vuoksi pohjamaalauksen, kun pohjamaalia meillä oli jo valmiina kodinhoitohuonetta varten. En tiedä olisiko se välttämättä ollut aivan tarpeellista, mutta ehkä se hieman tasoitti lopputulosta. Sinistä maalia laitoin seinään kaksi kerrosta.


Valmis! Näyttää kuvassa vähän todellisuutta vaaleammalta.

Värivalinta onnistui mielestäni hyvin. Väri ei näytä liian vaalealta tai liian kylmältä päivän- eikä sähkölampun valossa, mitä etukäteen vähän jännitin. Samantyyppistä väriä olen kaavaillut myös makuuhuoneeseen joko maalin tai tapetin muodossa. Jossain vaiheessa makuuhuoneestamme todennäköisesti tulee lastenhuone, ja sininen väri sopisi hyvin myös pienten poikien huoneeseen.

Täytyy sanoa, että olen lopputulokseen tosi tyytyväinen. Mutta kuten usein käy, niin nälkä kasvaa syödessä. Nyt mieleni tekisi maalata koko keittiö portaikkoon asti samalla värillä!

torstai 17. maaliskuuta 2016

Lapsi syö!

Ilokseni voin ilmoittaa, että kaksivuotinen taistelumme syömisen kanssa näyttäisi olevan ohi, eikä Ukko ole syönyt purkkiruokaa pian kahteen kuukauteen!

Pienenä alustuksena tähän, että vuoden ikäisenä Ukko yksinkertaisesti vain lopetti lämpimän ruuan syömisen. Parin kuukauden aikana ruuat yksi toisensa jälkeen lakkasivat kelpaamasta ja lopulta Ukko kelpuutti vain tietyt kolme purkkiruokaa. Lisää ongelmasta ja puolentoistavuoden takaisesta kamppailustani asian kanssa voi lukea täältä, täältä ja täältä. Viimeisen linkin alta löytyvässä postauksessa päätän lopettaa liiallisen yrittämisen, ja totean, että ehkä ongelmaan auttaa vain aika. Enkä olisi voinut olla enempää oikeassa.

Ukko aloitti päiväkodissa reilu vuosi sitten, ja olin ihan varma, ettei se suostu syömään siellä mitään. Yllättäen hyvin pian se kuitenkin söi päiväkodissa lähes mitä tahansa aina silakkapihveistä alkaen. Olin tästä hirmu tyytyväinen, sillä Ukon ruokavalio monipuolistui kertaheitolla hurjan paljon. Toisaalta hyvä syöminen päiväkodissa ehkä lisäsi omaa turhautumistani, kun kotona ei kelvannut mikään. Aikaa myöden aloin sulkea korvani muiden neuvoilta asian suhteen. Vaikka neuvojat tarkoittivat varmasti pelkkää hyvää, minua ei vain kiinnostanut kuunnella samoja hyödyttömäksi osoittautuneita ohjeita tuhanteen kertaan.


Tottakai onnistuin myös syyllistymään asiasta: "Ei olisi koskaan pitänyt antaa yhtään purkkiruokaa." "Mitä teen väärin? Miksei se syö?". Syyllisyydentuntoon auttoi aivan erityisesti viimekesäinen down-vertaisleiri. Sain nähdä, ettemme todellakaan olleet ainoita syömisongelmaisia ja ettei syömättömyys todennäköisesti johdu minusta lainkaan. Aloin myös miettiä, että Ukon ruokavalio olisi saattanut supistua yhtä pieneksi ellei pienemmäksikin myös ihan ilman purkkiruokaa.

Edelleenkin lista Ukon kelpuuttamista ruokalajeista on aika suppea, mutta laajenee koko ajan. Tällä hetkellä kelpaavat keitot, esimerkiksi jauhelihakeitto, makkarakeitto, kalakeitto, hernekeitto ja pinaattikeitto. Viime viikolla sain sen syömään muusia ja jauhelihakastiketta, mikä oli todellinen riemuvoitto. Myös leipävalikoima on laajentunut ja karjalanpiirakat, joita se ei ennen suostunut edes maistamaan, ovat nykyään suurta herkkua.


Mikä sitten sai Ukon lopulta syömään? Täytyy sanoa, etten valitettavasti tiedä. Isona apuna nykyään on Youtubesta samalla katsottu Pingu, mutta tätä ennen hyvin kyseenalaisena pitämääni konstia oli kyllä kokeiltu aiemminkin huonolla menestyksellä. Tätä nykyä ajattelen, että ihan sama vaikka katsoisi James Bondia, kunhan se syö! Sitä paitsi suosikkiruuat, kuten siskonmakkarakeitto uppoavat ihan hyvin ilman Pinguakin. Luultavasti syömisongelman ratkaisi niinkin yksinkertainen asia kuin aika ja tietynlainen kypsyminen. Osansa on varmasti ollut myös päiväkodin ruokailuilla; Ukko ehti tutustua erilaisiin ruokiin siellä noin vuoden ajan, kunnes päätti kotonakin alkaa syödä.

Olen tosi iloinen tämänhetkisestä tilanteesta ja hyvästä kehityksestä syömisasioissa (tosin pari päivää ruokahalu on ollut kateissa mahataudin takia, mutta toivottavasti vain väliaikaisesti). Tuo aivan uudenlaista iloa ja motivaatiota ruuanlaittoon, kun perhe voi yhdessä syödä samaa ruokaa.


sunnuntai 13. maaliskuuta 2016

Vauva-aika nyt vs vauva-aika esikoisen kanssa

Vauva-aika nyt verrattuna Ukon vauva-aikaan on hyvin erilaista. Siihen on varmasti monta syytä, mutta jo sekin vaikuttaa, että nyt kyseessä on toinen lapsi, eikä elämänmuutos ole niin suuri kuin ensimmäisen lapsen kohdalla.

Tullessani ensimmäistä kertaa äidiksi elin pitkän aikaa kuin sumussa. Vauvavuodesta iso osa kului down-diagnoosia työstäessä, mutta myös perhe-elämään ja äitiyteen sopeutuessa. Itsenäiseen elämään tottuneena ei ole helppoa, kun yhtäkkiä joku muu saneleekin tahdin. Asiaa ei helpottanut yhtään se, ettei Ukko huolinut tuttipulloa eikä osannut juoda mukista kuin vasta noin yksivuotiaana. Toki tajusin etukäteen, ettei lasta voi laittaa hyllylle kun siltä tuntuu, mutta silti pienen vauvan äitiyden intensiivisyys pääsi jollain lailla yllättämään.

Nyt toisella kierroksella olo ja ajatusmaailma ovat aivan erilaiset. Muutos yksilapsisesta kaksilapsiseksi on ollut paljon pienempi juttu kuin lapsettomasta perheelliseksi. Tähänastisen vauva-ajan pohjavire on ollut paljon valoisampi kuin viime kerralla. Olen jo sopeutunut siihen, että päivän kohokohta saattaa olla yksintehty kauppareissu, ja että lauantaina on ihan ok mennä nukkumaan yhdeksältä. Isosti vaikuttaa tietenkin myös se, että nyt en murehdi liikaa tulevaa tai joudu samalla tekemään surutyötä lapsen vammasta. Lisäksi olen nykyään paljon rennompi äiti; pyrin olemaan pingottamatta pikkuasioista enkä syyllisty kaikesta.

Tietenkin ajoittain murehdin ja mietin liikaa asioita, mutta suurimman osan ajasta olen onnellinen. Juuri nyt olemme kaikki terveitä ja vauva nukkuu yönsä hyvin. Riittävä uni ja terveys kantavat jo pitkälle. Iloitsen myös siitä, että pystyn ottamaan pieniä irtiottoja kotielämästä, kun Veikka ainakin toistaiseksi kelpuuttaa myös tuttipullon. Sitä paitsi sekä M:lle että lapsille tekee varmasti ihan hyvää välillä viettää aikaa keskenään.

Ensimmäisellä kerralla vauvavuosi kului omassa pienessä kuplassaan. Nyt jo esikoisen olemassaolo pakottaa astumaan pois kuplasta ulkomaailmaan. Ei yksinkertaisesti ole aikaa käpertyä pesimään vauvan kanssa. Olen jopa suunnitellut jo aloittavani keikkatyöt M:n vapaapäivinä alkusyksystä. Toisaalta ajatus töihinpaluusta kiehtoo minua, mutta toisaalta menen sinne vain siksi, että pystyisin (taloudellisesti) olemaan kotona mahdollisimman pitkään. Viihdyn kotiäitinä hyvin ja toivon, että veljensä tavoin Veikkakin aloittaisi päivähoidon aikaisintaan kaksivuotiaana, mielellään vaikka myöhemminkin.


Minun vauvani, molemmat niin rakkaita!

keskiviikko 2. maaliskuuta 2016

Puheterapian ohjauskäynti

Ukon puheterapiaan sisältyy ohjauskäyntejä myös meille vanhemmille. Eilen oli ensimmäinen tällainen käynti. M:llä sattui olemaan sopivasti vapaapäivä, joten hänkin pääsi mukaan mikä oli ihan kiva juttu.

Puheterapeutti kertoi harjoituksista, joita hän on Ukon kanssa tehnyt. Terapeutti on eri tavoin houkutellut Ukkoa lisäämään puheen matkimista ja ääntelyä, ja kaikumikki on kuulemma ollut siinä hyvä apu. Suun motoriikkaa on harjoitettu esimerkiksi saippuakuplia puhaltamalla. Ukko sai kehuja siitä, että se on kiinnostunut kaikesta ja se lähtee innolla tekemään harjoituksia. Sen sijaan keskittymiskyvyssä on kuulemma hieman parantamisen varaa, mitä en kyllä yhtään ihmettele. Taitaa olla niin, että innostus uusista kivoista tavaroista ja leikeistä jyrää välillä tehtävään keskittymisen.

Terapeutti on sitä mieltä, että Ukko on downiksi aika taitava. Downien keskuudessa hajonta on tietenkin aivan valtavaa, mutta minusta tuntuu, että lähestulkoon kaikki tuntemani samanikäiset down-lapset ovat ihan yhtä eteviä, ellei etevämpiäkin. Niin tai näin, joka tapauksessa kehut lämmittävät mieltä ja luonnollisesti Ukko on näin äidin näkökulmasta hirmu fiksu (ainakin halutessaan).



Keskustelimme myös puheterapian tavoitteista, joita kieltämättä on aika hankala asettaa ainakaan kovin tarkasti. Tottakai toivon, että Ukko oppisi puhumaan, mutta kirjasimme tavoitteisiin ympäripyöreästi suunnilleen näin; "äänteiden ja sanojen lisääminen". Lisäksi tarkoituksena on harjoittaa suun motoriikkaa OPT-menetelmällä. En tiedä menetelmästä kovin tarkasti, mutta siihen sisältyy harjoituksia esimerkiksi muovisilla purutuubeilla. Olen kyllä kuullut menetelmästä ennenkin ja on tosi mukavaa, että puheterapeuttimme on perehtynyt siihen.

Tavoitteena on myös sujuva kommunikointi viittomien ja kuvien avulla, mutta mielestäni on hyvä, että puheterapeutti keskittyy eniten kuitenkin suullisen ilmaisun kehittämiseen. Ylipäätään olen iloinen, että saimme Ukolle niin osaavan ja mukavan terapeutin. Se kun ei todellakaan ole mikään selviö, kun puheterapeuteista tuntuu olevan pulaa ihan koko maassa.

sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Meidän päivä 27.2.

M lähti jo aikaisin aamulla painonnostokisoihin ja me lasten kanssa jäimme jatkamaan unia. Vähän puoli yhdeksän jälkeen havahdun, kun Ukon huoneesta kuuluu töminää. Menen katsomaan ja Ukko onkin jo kurkkimassa huoneensa ovella. Aamupesun jälkeen Ukko katselee piirrettyjä sillä välin kun itse pesen hampaat ja puen päälleni.

Seuraavaksi tyhjennän tiskikoneen, laitan meille aamupuuron tulemaan ja Ukko leikkii huoneessaan dinosauruksilla. Sitten Ukko haluaa vielä piirtää ja annan sille kynän ja paperia siksi aikaa kun puuro valmistuu. Yleensä syön itse aamuisin jotain muuta, mutta tänään ajattelin mennä helpoimman kautta ja syödä samaa kuin Ukko. 


Kesken aamupalan Veikka herää uniltaan ja käyn hakemassa sen sängystä. Onneksi se on hyvällä tuulella ja viihtyy sitterissä pöydän vieressä kun syömme Ukon kanssa vielä appelsiinin puoliksi.




Aamiaisen jälkeen syötän Veikan ja vaihdan vaipan. Sitten laitan silmätipat molemmille pojille; meillä on taisteltu jo varmaan kolme viikkoa jatkuvan silmätulehduksen kanssa. Nyt olemme saaneet (toivottavasti) tehokkaat lääkkeet molemmille, jotta pääsisimme vihdoinkin inhottavasta vaivasta.

Aina on aikaa vähän tanssahdella
Veikka pötköttelee leikkimatolla ja Ukko leikkii Duploilla kun siivoan aamiaisastiat pois. Samalla odottelemme kylään ystäväämme A:ta. Sitten yllättäen naapurin täti tulee hakemaan Ukkoa ulos leikkimään, mikä sopii Ukolle tietenkin paremmin kuin hyvin. Samalla ovenavauksella A tulee ja ehdimme jutustella kaikessa rauhassa Ukon ulkoillessa. Veikkakin nukahtaa vaunuihin aamupäikkäreille ja saan juoda kahvini kuumana, mikä ei nykyään todellakaan ole itsestäänselvyys.

A toi ihania tulppaaneja



A:n lähdettyä onkin jo ruoka-aika. Ukko ihmettelee varjoaan samalla kun lämmitän meille lounaaksi kalakeittoa. Syömisjutuista riittäisikin juttua ihan oman postauksen verran, mutta sen verran voin sanoa, että viimeisen kuukauden aikana asian suhteen on tapahtunut aivan valtavaa edistystä. Ruuan jälkeen kello on yksi ja laitan Ukon sänkyynsä päiväunille. Hetken aikaa se jaksaa höpötellä sängyssään, mutta hiljenee pian nukkumaan. Melkein heti Ukon nukahdettua Veikka herää ja sitten sylittelemme ja suukottelemme, ja aloitan kirjoittamaan tätä postausta.



Päiväunet jäävät lyhyiksi kun Ukko herää jo vajaan tunnin päästä itkemään. En keksi harmituksen aihetta, ja lisäksi Ukko unenpöpperöisenä kalauttaa päänsä huoneensa oveen. Otsaan tulee kuhmu ja itku vain yltyy. Tällä välin Veikkakin on aloittanut oman huutokonserttinsa ja äidille alkaa tulla jokseenkin riittämätön olo. Kerään koko huutavan porukan sänkyyn hetkeksi rauhoittumaan. Ukko saa pelailla ipadilla ja Veikan kanssa sylitellään vähän lisää.

Ukon suosikkipeli on tällä hetkellä Kikattava Kakkianen
Seuraavaksi alamme valmistautua kyläreissulle lähtöön. Syötän Veikan ja vaihdan molemmille lapsille vaipat. Sitten pakkaan vaihtovaatteet, vaipat ja Ukolle banaanin evääksi. Ensin puen Ukon ja vien sen autoon odottamaan. Sitten kannan pikavauhtia vaunut takakonttiin kaiken varalta, jos vaikka ulkoilemme kyläpaikassa. Viimeisenä puen sitterissä odottaneen Veikan, laitan sen turvakaukaloon ja vähän kolmen jälkeen olemme valmiina lähtöön.

Ystävien luona Ukko pääsi katsomaan ponia
Palaamme reissultamme kotiin puoli kuuden aikaan. Syömme Ukon kanssa karjalanpiirakoita ja paprikaa ja katselemme sivusilmällä telkkaria. Veikka alkaa vaikuttaa väsyneeltä ja nukutan sen vaunuihin iltatorkuille. Sillä välin Ukko soittelee taas vähän pianoa, piirtää ja katselee kuvia ipadilta. Pelleilemme vähän puhelimen kameran kanssa. Ilta kuluu tosi nopeasti ja kahdeksalta Ukko saa iltapalaksi puuroa ja mustikkakeittoa. Veikka herää taas kesken syömisen ja käyn hakemassa sen sitteriin.




Iltapalan jälkeen Veikka viihtyy leikkimatolla sillä aikaa kun käytän Ukon pesulla. Ukolla on aikamoista iltahulinaa ja känkkäränkkää; huomaa hyvin, että päivä on ollut touhukas ja että väsy alkaa jo painaa. Arkisin Ukko nukkuu yleensä puolentoista-kahden tunnin mittaiset päiväunet ja menee illalla nukkumaan jo kahdeksalta. Vapaalla ollessa rytmi usein vähän lipsuu, enkä nytkään viitsi laittaa Ukkoa nukkumaan ennen kuin M on palannut, sillä Ukko todennäköisesti havahtuisi hereille kuullessaan, että isi tuli kotiin. Teemme vielä vähän A:n tuomaa palapeliä ja leikimme astioilla. Onneksi M tulee aika pian, ja vieläpä pokaalin kanssa! M lukee Ukolle ja samantien iltasadun jälkeen Ukko nukahtaa sänkyynsä.



Syön vielä itse vähän iltapalaa, siirrän kuvat kamerasta koneelle ja kirjoittelen blogia. Sitten alan nukuttaa Veikkaa, joka tänään nukahtaa yöunille poikkeuksellisen aikaisin, jo yhdeltätoista. Olen itse juuri nukahtamassa kun Ukon huoneesta kuuluu itkua. Käyn lohduttamassa ja peittelemässä sen uudestaan sänkyyn ja puoli kahdeltatoista vihdoin pääsen itsekin nukkumaan M:n viereen.


Näiden lisäksi päivään mahtui monta monta vaipanvaihtoa ja imetystä, suukkoja ja haleja, pari tiuskaisua, lisää silmätippoja, munkkikahvit ja edelleen jalassani tuntuva pyllähdys pihamaalle. Aika perussettiä siis.

Tässäpä meidän lauantaipäivä, mitäs piditte?

perjantai 26. helmikuuta 2016

Lumihommia

Ukon lempihommiin kuuluu nykyään jalkapallo, ja sitähän voi halutessaan harrastaa vaikka talvellakin. Pallon potkiminen on mitä parhainta motorista harjoitusta ja potkaisemaan pitäisi kuulemma opetella kummallakin jalalla. Enpä sitten tiedä, en itsekään potkaise palloa ikinä vasemmalla jalalla ja ihan hyvin olen tähän asti pärjännyt. Pääasia että hauskaa on ja maaleja tulee.



Toissapäivänä Ukko keksi myös vähemmän kivan jutun: Lunta voi syödä! Millähän sekin tapa nyt sitten saadaan karsittua pois?


maanantai 22. helmikuuta 2016

Apinakeksit

Olen nykyään aikamoinen kahvisieppo ja paha tapani on ottaa kahvin kanssa aina jotain makeaa. Sain siskoltani sokerittoman ja vehnättömän kaurakeksiohjeen ja tänään Veikan nukkuessa aamupäikkäreitään minulla oli aikaa kokeilla sitä. Tässä ohje:

75 g voita
2 banaania (saa olla jo vähän mustuneita)
1 kananmuna
4-5 dl kaurahiutaleita
rusinoita maun mukaan
ripaus suolaa
ripaus kanelia

Muussaa banaanit haarukalla ja sekoita joukkoon kananmuna. Sekoita keskenään kaurahiutaleet, suola, kaneli ja rusinat. Lisää joukkoon sulatettu voi ja banaani-munaseos. Muotoile taikinasta leivinpaperille keksejä. Paista 175 asteessa noin 15 minuuttia.


Taikinaa tehdessä tajusin että nämähän ovat lähestulkoon samaa tavaraa kuin apinaeväs, siitä nimi "apinakeksit". Rusinat voi tietenkin halutessaan korvata myös esimerkiksi pähkinöillä tai suklaalla. Itse ajattelin kokeilla ensi kerralla kuivattuja marjoja.

Kekseistä tuli aika hyviä, mutta seuraavalla kerralla yritän tehdä niistä ohuempia jotta niistä tulisi rapeampia. Toki näissäkin on sokeria (banaanit ja rusinat), mutta ei sentään ihan puhdasta valkoista sokeria, joten mieluummin näitä lapsellekin tarjoaa kuin kaupan keksejä.

lauantai 20. helmikuuta 2016

Lauantai-illan puuhia

Viime viikolla kaivoin vaatehuoneesta pitkästä aikaa kosketinsoittimet esiin. Ukko on aika taitava sen nappuloiden kanssa. Siinä on valmiina demona Livin la vida loca, joka alkaa tulla jo vähän korvista ulos, muilla paitsi Ukolla.


Tanssin päälle kelpaa jäätelö. Mitään muuta ruokaa ei varmana syödä näin siististi itse.


Mukavaa lauantai-iltaa!