tiistai 29. maaliskuuta 2016

Hyviä ja huonoja uutisia

Ensin ne hyvät uutiset; olimme tänään Ukon kanssa vuosittaisessa sydänkontrollissa ja kaikki näytti niin hyvältä, että seuraava kontrollikäynti on vasta vuonna 2018. Sydämessä on vielä pieni avoin valtimotiehyt, mutta se on niin merkityksetön, ettei haittaa Ukon elämää millään lailla. 


Sitten ne huonot uutiset. Tai hyvien sydänuutisten rinnalla ne ovat oikeastaan vain "huonoja". Ukko saa silmälasit. Tiedän varsin hyvin, että se on aika pikkujuttu, mutta silti minua ottaa päähän. Olen kyllä tietoinen, että hyvin suuri osa downeista tarvitsee jossain vaiheessa lasit, mutta että näin pienenä!

Olen aivan varma, että lasien päässä pysyminen tulee olemaan ongelma. Varsinkin kun kyse ei ole siitä, että Ukon näkö olisi mitenkään erityisen huono. Ukolla on hajataittoa, mutta ei niin voimakkaasti, että pelkästään sen takia olisi tarvittu laseja. Kun siihen lisätään toisen silmän karsastus katsetta tarkentaessa, niin lääkäri katsoi parhaaksi määrätä lasit ainakin toistaiseksi.

Harmittaa. Ikään kuin viime aikoina ei olisi ollut riittävästi kaikenlaista sählinkiä ja sairastelua muutenkin. Mutta tälläkin kertaa pyrin olemaan murehtimatta liikoja etukäteen (kuten nykyään hyvin usein, jotta säilyisin järjissäni), sekä laittamaan asiat oikeisiin mittasuhteisiin. Ei se maailma tähän kaadu.


lauantai 26. maaliskuuta 2016

Keittiön seinä

Minulla on aina ihan tajuttomasti suunnitelmia kotimme suhteen. Viimeisen vuoden aikana pääni on ihan pursunnut remontointi- ja sisustusideoita. Sen sijaan toteuttaminen on ontunut pahasti lähinnä hoitovapaan ja tietenkin raskauden takia. Minua on jo pitkään häirinnyt keittiön likaisenvalkoinen seinä. Sen maalaaminen oli lopulta nopea pikkujuttu, mutta miten se aloittaminen onkin aina niin vaikeaa?

Viime viikon maanantaina vihdoin sain homman alkuun, kun kävimme joka tapauksessa rautakaupassa hakemassa maalia tulevan kodinhoitohuoneemme seiniä varten. Keittiön seinä oli ennestään valkoinen ja ihan kauheassa pinttyneessä liassa ja kolhuissa. Valkoinen väri seinissä on kyllä ihan ok jossain määrin, mutta liikaa sitä ei pidä olla. Tykkään kovasti väreistä sisustuksessa ja tällä hetkellä erityisesti sinisestä. Turkoosi, petrooli ja vanhanaikainen siniharmaa ovat suosikkejani, joista viimeisen valitsin keittiön seinään. Löysin sopivan sävyn Tikkurilan Vanhan ajan värit -värikartasta. Juuri oikean värisävyn valitseminen on aina tosi hankalaa, pienestä mallista on vaikea kuvitella, miltä väri näyttää isossa seinässä. Lopulta päädyin sävyyn 349X. Alun perin ajattelin valitsevani hieman enemmän harmaaseen taittuvan sinisen, mutta pelkäsin seinän alkavan näyttää liikaa betoniselta.


Seinä pohjamaalauksen jälkeen. Sekä tiskikone että jääkaappi piti siirtää maalauksen ajaksi.

Aloitin homman puhdistamalla seinän liasta niin hyvin kuin pystyin ja teippaamalla reunat maalarinteipillä. Tein varmuuden vuoksi pohjamaalauksen, kun pohjamaalia meillä oli jo valmiina kodinhoitohuonetta varten. En tiedä olisiko se välttämättä ollut aivan tarpeellista, mutta ehkä se hieman tasoitti lopputulosta. Sinistä maalia laitoin seinään kaksi kerrosta.


Valmis! Näyttää kuvassa vähän todellisuutta vaaleammalta.

Värivalinta onnistui mielestäni hyvin. Väri ei näytä liian vaalealta tai liian kylmältä päivän- eikä sähkölampun valossa, mitä etukäteen vähän jännitin. Samantyyppistä väriä olen kaavaillut myös makuuhuoneeseen joko maalin tai tapetin muodossa. Jossain vaiheessa makuuhuoneestamme todennäköisesti tulee lastenhuone, ja sininen väri sopisi hyvin myös pienten poikien huoneeseen.

Täytyy sanoa, että olen lopputulokseen tosi tyytyväinen. Mutta kuten usein käy, niin nälkä kasvaa syödessä. Nyt mieleni tekisi maalata koko keittiö portaikkoon asti samalla värillä!

torstai 17. maaliskuuta 2016

Lapsi syö!

Ilokseni voin ilmoittaa, että kaksivuotinen taistelumme syömisen kanssa näyttäisi olevan ohi, eikä Ukko ole syönyt purkkiruokaa pian kahteen kuukauteen!

Pienenä alustuksena tähän, että vuoden ikäisenä Ukko yksinkertaisesti vain lopetti lämpimän ruuan syömisen. Parin kuukauden aikana ruuat yksi toisensa jälkeen lakkasivat kelpaamasta ja lopulta Ukko kelpuutti vain tietyt kolme purkkiruokaa. Lisää ongelmasta ja puolentoistavuoden takaisesta kamppailustani asian kanssa voi lukea täältä, täältä ja täältä. Viimeisen linkin alta löytyvässä postauksessa päätän lopettaa liiallisen yrittämisen, ja totean, että ehkä ongelmaan auttaa vain aika. Enkä olisi voinut olla enempää oikeassa.

Ukko aloitti päiväkodissa reilu vuosi sitten, ja olin ihan varma, ettei se suostu syömään siellä mitään. Yllättäen hyvin pian se kuitenkin söi päiväkodissa lähes mitä tahansa aina silakkapihveistä alkaen. Olin tästä hirmu tyytyväinen, sillä Ukon ruokavalio monipuolistui kertaheitolla hurjan paljon. Toisaalta hyvä syöminen päiväkodissa ehkä lisäsi omaa turhautumistani, kun kotona ei kelvannut mikään. Aikaa myöden aloin sulkea korvani muiden neuvoilta asian suhteen. Vaikka neuvojat tarkoittivat varmasti pelkkää hyvää, minua ei vain kiinnostanut kuunnella samoja hyödyttömäksi osoittautuneita ohjeita tuhanteen kertaan.


Tottakai onnistuin myös syyllistymään asiasta: "Ei olisi koskaan pitänyt antaa yhtään purkkiruokaa." "Mitä teen väärin? Miksei se syö?". Syyllisyydentuntoon auttoi aivan erityisesti viimekesäinen down-vertaisleiri. Sain nähdä, ettemme todellakaan olleet ainoita syömisongelmaisia ja ettei syömättömyys todennäköisesti johdu minusta lainkaan. Aloin myös miettiä, että Ukon ruokavalio olisi saattanut supistua yhtä pieneksi ellei pienemmäksikin myös ihan ilman purkkiruokaa.

Edelleenkin lista Ukon kelpuuttamista ruokalajeista on aika suppea, mutta laajenee koko ajan. Tällä hetkellä kelpaavat keitot, esimerkiksi jauhelihakeitto, makkarakeitto, kalakeitto, hernekeitto ja pinaattikeitto. Viime viikolla sain sen syömään muusia ja jauhelihakastiketta, mikä oli todellinen riemuvoitto. Myös leipävalikoima on laajentunut ja karjalanpiirakat, joita se ei ennen suostunut edes maistamaan, ovat nykyään suurta herkkua.


Mikä sitten sai Ukon lopulta syömään? Täytyy sanoa, etten valitettavasti tiedä. Isona apuna nykyään on Youtubesta samalla katsottu Pingu, mutta tätä ennen hyvin kyseenalaisena pitämääni konstia oli kyllä kokeiltu aiemminkin huonolla menestyksellä. Tätä nykyä ajattelen, että ihan sama vaikka katsoisi James Bondia, kunhan se syö! Sitä paitsi suosikkiruuat, kuten siskonmakkarakeitto uppoavat ihan hyvin ilman Pinguakin. Luultavasti syömisongelman ratkaisi niinkin yksinkertainen asia kuin aika ja tietynlainen kypsyminen. Osansa on varmasti ollut myös päiväkodin ruokailuilla; Ukko ehti tutustua erilaisiin ruokiin siellä noin vuoden ajan, kunnes päätti kotonakin alkaa syödä.

Olen tosi iloinen tämänhetkisestä tilanteesta ja hyvästä kehityksestä syömisasioissa (tosin pari päivää ruokahalu on ollut kateissa mahataudin takia, mutta toivottavasti vain väliaikaisesti). Tuo aivan uudenlaista iloa ja motivaatiota ruuanlaittoon, kun perhe voi yhdessä syödä samaa ruokaa.


sunnuntai 13. maaliskuuta 2016

Vauva-aika nyt vs vauva-aika esikoisen kanssa

Vauva-aika nyt verrattuna Ukon vauva-aikaan on hyvin erilaista. Siihen on varmasti monta syytä, mutta jo sekin vaikuttaa, että nyt kyseessä on toinen lapsi, eikä elämänmuutos ole niin suuri kuin ensimmäisen lapsen kohdalla.

Tullessani ensimmäistä kertaa äidiksi elin pitkän aikaa kuin sumussa. Vauvavuodesta iso osa kului down-diagnoosia työstäessä, mutta myös perhe-elämään ja äitiyteen sopeutuessa. Itsenäiseen elämään tottuneena ei ole helppoa, kun yhtäkkiä joku muu saneleekin tahdin. Asiaa ei helpottanut yhtään se, ettei Ukko huolinut tuttipulloa eikä osannut juoda mukista kuin vasta noin yksivuotiaana. Toki tajusin etukäteen, ettei lasta voi laittaa hyllylle kun siltä tuntuu, mutta silti pienen vauvan äitiyden intensiivisyys pääsi jollain lailla yllättämään.

Nyt toisella kierroksella olo ja ajatusmaailma ovat aivan erilaiset. Muutos yksilapsisesta kaksilapsiseksi on ollut paljon pienempi juttu kuin lapsettomasta perheelliseksi. Tähänastisen vauva-ajan pohjavire on ollut paljon valoisampi kuin viime kerralla. Olen jo sopeutunut siihen, että päivän kohokohta saattaa olla yksintehty kauppareissu, ja että lauantaina on ihan ok mennä nukkumaan yhdeksältä. Isosti vaikuttaa tietenkin myös se, että nyt en murehdi liikaa tulevaa tai joudu samalla tekemään surutyötä lapsen vammasta. Lisäksi olen nykyään paljon rennompi äiti; pyrin olemaan pingottamatta pikkuasioista enkä syyllisty kaikesta.

Tietenkin ajoittain murehdin ja mietin liikaa asioita, mutta suurimman osan ajasta olen onnellinen. Juuri nyt olemme kaikki terveitä ja vauva nukkuu yönsä hyvin. Riittävä uni ja terveys kantavat jo pitkälle. Iloitsen myös siitä, että pystyn ottamaan pieniä irtiottoja kotielämästä, kun Veikka ainakin toistaiseksi kelpuuttaa myös tuttipullon. Sitä paitsi sekä M:lle että lapsille tekee varmasti ihan hyvää välillä viettää aikaa keskenään.

Ensimmäisellä kerralla vauvavuosi kului omassa pienessä kuplassaan. Nyt jo esikoisen olemassaolo pakottaa astumaan pois kuplasta ulkomaailmaan. Ei yksinkertaisesti ole aikaa käpertyä pesimään vauvan kanssa. Olen jopa suunnitellut jo aloittavani keikkatyöt M:n vapaapäivinä alkusyksystä. Toisaalta ajatus töihinpaluusta kiehtoo minua, mutta toisaalta menen sinne vain siksi, että pystyisin (taloudellisesti) olemaan kotona mahdollisimman pitkään. Viihdyn kotiäitinä hyvin ja toivon, että veljensä tavoin Veikkakin aloittaisi päivähoidon aikaisintaan kaksivuotiaana, mielellään vaikka myöhemminkin.


Minun vauvani, molemmat niin rakkaita!

keskiviikko 2. maaliskuuta 2016

Puheterapian ohjauskäynti

Ukon puheterapiaan sisältyy ohjauskäyntejä myös meille vanhemmille. Eilen oli ensimmäinen tällainen käynti. M:llä sattui olemaan sopivasti vapaapäivä, joten hänkin pääsi mukaan mikä oli ihan kiva juttu.

Puheterapeutti kertoi harjoituksista, joita hän on Ukon kanssa tehnyt. Terapeutti on eri tavoin houkutellut Ukkoa lisäämään puheen matkimista ja ääntelyä, ja kaikumikki on kuulemma ollut siinä hyvä apu. Suun motoriikkaa on harjoitettu esimerkiksi saippuakuplia puhaltamalla. Ukko sai kehuja siitä, että se on kiinnostunut kaikesta ja se lähtee innolla tekemään harjoituksia. Sen sijaan keskittymiskyvyssä on kuulemma hieman parantamisen varaa, mitä en kyllä yhtään ihmettele. Taitaa olla niin, että innostus uusista kivoista tavaroista ja leikeistä jyrää välillä tehtävään keskittymisen.

Terapeutti on sitä mieltä, että Ukko on downiksi aika taitava. Downien keskuudessa hajonta on tietenkin aivan valtavaa, mutta minusta tuntuu, että lähestulkoon kaikki tuntemani samanikäiset down-lapset ovat ihan yhtä eteviä, ellei etevämpiäkin. Niin tai näin, joka tapauksessa kehut lämmittävät mieltä ja luonnollisesti Ukko on näin äidin näkökulmasta hirmu fiksu (ainakin halutessaan).



Keskustelimme myös puheterapian tavoitteista, joita kieltämättä on aika hankala asettaa ainakaan kovin tarkasti. Tottakai toivon, että Ukko oppisi puhumaan, mutta kirjasimme tavoitteisiin ympäripyöreästi suunnilleen näin; "äänteiden ja sanojen lisääminen". Lisäksi tarkoituksena on harjoittaa suun motoriikkaa OPT-menetelmällä. En tiedä menetelmästä kovin tarkasti, mutta siihen sisältyy harjoituksia esimerkiksi muovisilla purutuubeilla. Olen kyllä kuullut menetelmästä ennenkin ja on tosi mukavaa, että puheterapeuttimme on perehtynyt siihen.

Tavoitteena on myös sujuva kommunikointi viittomien ja kuvien avulla, mutta mielestäni on hyvä, että puheterapeutti keskittyy eniten kuitenkin suullisen ilmaisun kehittämiseen. Ylipäätään olen iloinen, että saimme Ukolle niin osaavan ja mukavan terapeutin. Se kun ei todellakaan ole mikään selviö, kun puheterapeuteista tuntuu olevan pulaa ihan koko maassa.